Uralilaiset kielet

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Uralilaisten kielten puhujien jakauma
unkari
  
 59,5 %
suomi
  
 23,8 %
viro
  
 5,2 %
mari
  
 2,6 %
udmurtti
  
 2,5 %
ersä
  
 2,4 %
komi
  
 1,9 %
mokša
  
 1,2 %
karjala
  
 0,6 %
muut
  
 0,4 %

Uralilaiset kielet muodostavat kielikunnan, johon kuuluvia kieliä nykyään puhutaan laajalla alueella kahden puolen Ural-vuoristoa ja Euroopassa. Uralilaisia kieliä on yli 30 ja niiden puhujia noin 20,7 miljoonaa. Niitä puhuvat uralilaiset kansat. Myös suomen kieli kuuluu uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaiseen haaraan. Muita uralilaiseen kielikuntaan kuuluvia valtiokieliä ovat viron kieli ja unkarin kieli. Muut uralilaiset kielet ovat vähemmistökieliä, joista suurinta osaa puhutaan Venäjällä. Uralilaisia kieliä tutkiva kielitieteen haara on fennougristiikka.

Joskus nimitykset ”uralilaiset kielet” ja ”suomalais-ugrilaiset kielet” ovat synonyymeja, joilla tarkoitetaan koko kielikuntaa.[1]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Kielikunnan päähaarat ja niihin kuuluvat kielet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Päivitettävä laajemmin uudemmilla lähteillä
Uralilaisten kielten perinteinen sukupuu Otto Donnerin mukaan (+ samojedi)

Perinteisen käsityksen mukainen uralilaisten kielten sukupuu perustuu muun muassa M. A. Castrénin ja Otto Donnerin esittämiin näkemyksiin. Tässä sukupuussa uralilaisen kantakielen ja kielikunnan yleisesti hyväksyttyjen nykyisten päähaarojen eli saamen, itämerensuomen, mordvan, marin, permin, unkarin, mansin, hantin ja samojedin[2] välillä oletetaan olleen suuri joukko välikantakieliä, joita ovat suomalais-ugrilainen välikantakieli, suomalais-permiläinen välikantakieli, suomalais-volgalainen välikantakieli, volgalainen välikantakieli, suomalais-saamelainen välikantakieli, kantaugri, kantaobinugri. Uusin tutkimus kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi joko kaikkien tai joidenkin välikantakielten olemassaolon.

Uralilaisten kielten lattea sukupuu eli kampamalli Tapani Salmisen mukaan.
Uralilaisten kielten sukupuu Ulla-Maija Kulosen mukaan.
Uralilaisten kielten sukupuu äännetason perusteella Jaakko Häkkisen mukaan.
Kartta permiläisten kielien levinneisyydestä 1000-luvulla.

Vanha oletus uralilaisten kielten kahtiajaosta suomalais-ugrilaisiin kieliin (pääasiassa Uralin länsipuolella, poikkeuksena läntisessä Siperiassa puhuttavat obinugrilaiset kielet) ja samojedikieliin (pääasiassa Uralin itäpuolella, tundranenetsi myös Euroopan puolella aina Kaninin niemimaalle asti) perustuu lähinnä siihen havaintoon, että samojedi jakaa selvästi vähiten yhteisiä sanoja muiden kielihaarojen kanssa. Vaikka joitain äännetason piirteitäkin on ehdotettu vanhan kahtiajaon tueksi[3], on ehdotusta myös arvosteltu ja esitetty toisenlainen tulkinta, jossa äännetason perusteella pikemminkin samojedi- ja ugrilaiskielet palautuisivat yhteiseen kantakieleen[4]. Äännetasolta ei siis löydy selvää tukea vanhalle kahtiajaolle, ja pelkkä sanaston lukumääräero voi selittyä niinkin, että samojedi olisi vaihtanut sanastoaan suuremmassa mitassa kuin läntisemmät kielihaarat. Tästä syystä useimmat tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että samojedikielten ja suomalais-ugrilaisten kielten välinen etäisyys ei ole niin suuri kuin on aikaisemmin oletettu ja että kielikunnan jako samojedilaiseen ja suomalais-ugrilaiseen päähaaraan on kyseenalainen.lähde? Muun muassa Riho Grünthalin vuonna 2021 esittämän näkemyksen mukaan samojedikielten eriytyminen muista uralilaisista kielestä olisi tapahtunut vain vähän ennen kuin muut uralilaiset kielet alkoivat eriytyä toisistaan ja myöhemmät uralilaisten kielten päähaarojen kantakielet alkoivat kukin erikseen ottaa vastaan lainasanoja indoiranilaisista kielistä noin 4 200–3 900 vuotta sitten[5].

Ehkä parhaiten perusteltu välikantakielitaso on suomalais-permiläinen kantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan, marin ja permin yhteinen kantakieli), koska sille on esitetty sekä sanastollista[3][6] että äännetason tukea[4].

Suomalais-volgalainen välikantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ja volgalainen välikantakieli (joka olisi mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ovat nykyään yleisesti hylättyjä ainakin suomalaisten tutkijoiden keskuudessa.lähde?

Kiistanalainen on myös suomalais-saamelainen välikantakieli, jonka olemassaoloa Pekka Sammallahti[3] ja Ulla-Maija Kulonen ovat kannattaneet ja Terho Itkonen[7] vastustanut.

Kantaugrin ja kantaobinugrin olemassaoloa ovat kannattaneet László Honti[8] ja Ulla-Maija Kulonen sekä vastustanut Tapani Salminen[2].

Tapani Salmisen esittämässä latteassa sukupuussa eli kampamallissa kiistattomien alimman tason kantakielten (kantasaame, kantasuomi, kantamordva ja niin edelleenselvennä) ja kantauralin väliin ei mallinnettaisi mitään välikantakielitasoja. Ulla-Maija Kulosen niin sanottu sukupensas-malli[9] edustaa kompromissiratkaisua vanhan monitasoisen sukupuun ja liiasta latteudesta syytetyn kampamaisen sukupuun välillä, sillä siinä hyväksytään neljä perinteisen mallin seitsemästä välikantakielestä, jotka ovat suomalais-permiläinen kantakieli, suomalais-saamelainen kantakieli, kantaugri ja kantaobinugri. Jaakko Häkkisen mallissa hyväksyttiin alun perin viisi välikantakieltä, mutta ryhmittely poikkesi melkoisesti perinteisestä, sillä Häkkisen mallissa olivat obinugrilaisen ja suomalais-permiläisen kantakielen lisäksi myös ugrilais-samojedilainen, marilais-permiläinen ja suomalais-mordvalainen kantakieli. Häkkisen mallin uudemmassa versiossa kantauralin oletetaan jakautuneen kolmeen kantakieleen: länsiuralilaiseen (kantasaame, kantasuomi ja mordva), keskiuralilaiseen (mari ja kantapermi) ja itäuralilaiseen (kantaugri ja kantasamojedi). Alemman tason välikantakielinä mainitaan myös mordvalais-suomalainen ja mansilais-unkarilainen kantakieli.[10]

Vanhoja nimityksiä voidaan edelleen käyttää viittaamaan maantieteellisesti määriteltyihin kieliryhmiin, ilman että oletetaan näille yhteistä kantakieltä. Niinpä voidaan puhua suomalais-ugrilaisista, suomalais-permiläisistä, suomalais-volgalaisista, volgalaisista, suomalais-saamelaisista, ugrilaisista ja obinugrilaisista kielistä silloin kun on tarpeen erottaa nämä kielikunnan kokonaisuudesta.

Kielen ja murteen välinen ero on uralilaisissa kielissä hyvin epäselvä, kuten muissakin kielissä. Usein erottelu perustuu pikemminkin poliittisiin ja historiallisiin syihin sekä vakiintuneen kirjakielen olemassaoloon kuin kielimuotojen keskinäiseen ymmärrettävyyteen. Hanti ja mansi on perinteisesti katsottu yhtenäisiksi kieliksi. Kumpikin näistä on todellisuudessa kuitenkin ryhmä kieliä, joiden puhujat jakavat yhteisen kansallisen identiteetin. Hantin kieli jakaantuu kolmeen tai jopa viiteen kielimuotoon, jotka eivät ole keskenään erityisen ymmärrettäviä. Mansin kieli jakautuu neljään kielimuotoon. Venäjällä komipermjakkia pidetään komista erillisenä kielenä, mutta länsimaissa tätä näkemystä ei tavallisesti hyväksytä. Saamea on aikaisemmin pidetty yhtenä kielenä, mutta nykyisin jako yhdeksään elävään ja kahteen kuolleeseen saamelaiskieleen on vakiintunut. Lyydiä voidaan pitää joko yhtenä karjalan kielen päämurteista tai itsenäisenä kielenä. Inkeroisen asema karjalasta tai suomesta erillisenä kielenä on vakiintunut vasta viime vuosikymmeninä. Tuoreimpia esimerkkejä halusta nostaa aikaisemmin murteena pidetty kielimuoto itsenäiseksi kieleksi ovat meänkielen ja kveenin asemasta käydyt keskustelut Ruotsissa ja Norjassa.lähde?

Seuraavassa luettelossa uralilaiset kielet ja niiden murteet on lajiteltu yhdeksään täysin kiistattomana pidettyyn ryhmään siten, että sulkeissa ovat näiden kielten vanhentuneet nimitykset[11][12].

1. Samojedikielet

2. Unkarin kieli (madjaari; ks. unkarilaiset)

3. Hantin kieli (ostjakki, todellisuudessa useita eri kieliä; ks. hantit)

4. Mansin kieli (voguli, todellisuudessa useita eri kieliä; ks. mansit)

5. Permiläiset kielet

6. Marin kieli (tšeremissi; ks. marit)

7. Mordvalaiset kielet (ks. mordvalaiset)

8. Saamelaiskielet (ks. saamelaiset)

9. Itämerensuomalaiset kielet

Uralilaisten kielten puhujamäärät ja puhuja-alueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uralilaisia kieliä puhuvien osuus väestöstä kihlakunnittain Venäjän väestönlaskennassa 1897.
Kieli Kieliryhmä Arvioitu puhujamäärä Tärkein puhuja-alue Muut perinteiset puhuja-alueet Lisätietoja
Enetsin kieli Samojedikielet 43 Venäjän Krasnojarskin aluepiiri Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Nenetsin kieli Samojedikielet 21 926 Venäjän Jamalin Nenetsia Venäjän Nenetsia Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Nganasanin kieli Samojedikielet 125 Venäjän Krasnojarskin aluepiiri Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Juratsin kieli Samojedikielet 0 Venäjän Krasnojarskin aluepiiri Kieli hävisi 1800-luvulla.
Selkupin kieli Samojedikielet 1 023 Venäjän Jamalin Nenetsia Venäjän Tomskin alue Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Kamassin kieli Samojedikielet 0 Venäjän Sajan-vuoristo Kielen viimeinen puhuja kuoli vuonna 1989.
Matorin kieli Samojedikielet 0 Venäjän Sajan-vuoristo Kieli hävisi 1800-luvulla.
Unkarin kieli Unkarin kieli 12 606 130 Unkari Romania, Slovakia, Serbia, Ukraina Ethnologuen esittämä arvio puhujien kokonaismäärästä.[15]
Hantin kieli Hantin kieli 9 584 Venäjän Hanti-Mansia Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Mansin kieli Mansin kieli 938 Venäjän Hanti-Mansia Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Komin kieli Permiläiset kielet 219 205 Venäjän Komi Venäjän Permin aluepiiri Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan. Komisyrjääniä osaavia 156 099 ja komipermjakkia osaavia 63 106.[14]
Udmurtin kieli Permiläiset kielet 324 338 Venäjän Udmurtia Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Marin kieli Marin kieli 388 189 Venäjän Mari Venäjän Baškortostan Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan. Niittymaria osaavia 365 127 ja vuorimaria osaavia 23 062.[14]
Ersän kieli Mordvalaiset kielet 287 795 Venäjän Mordva Venäjän Samaran alue, Penzan alue, Uljanovskin alue, Orenburgin alue Mordvalaisia kieliä osasi Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan yhteensä 431 692 henkilöä.[14] Koska valtaosa mordvan puhujista ei ilmoittanut puhuvatko he ersää vai mokšaa, taulukossa on käytetty tutkija Tapani Salmisen vuoden 2009 arviota, jonka mukaan 2/3 mordvan puhujista puhuu ersää ja 1/3 mokšaa.[13]
Mokšan kieli Mordvalaiset kielet 143 897 Venäjän Mordva Venäjän Samaran alue, Penzan alue, Uljanovskin alue, Orenburgin alue Mordvalaisia kieliä osasi Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan yhteensä 431 692 henkilöä.[14] Koska valtaosa mordvan puhujista ei ilmoittanut puhuvatko he ersää vai mokšaa, taulukossa on käytetty tutkija Tapani Salmisen vuoden 2009 arviota, jonka mukaan 2/3 mordvan puhujista puhuu ersää ja 1/3 mokšaa.[13]
Eteläsaame Saamelaiskielet 500 Ruotsi Norja UNESCO Interactive Atlas of the World’s Languages in Danger.[16]
Luulajansaame Saamelaiskielet 2 000 Ruotsi Norja UNESCO Interactive Atlas of the World’s Languages in Danger.[16]
Piitimensaame Saamelaiskielet 20 Ruotsi Norja UNESCO Interactive Atlas of the World’s Languages in Danger.[16]
Pohjoissaame Saamelaiskielet 30 000 Norja Ruotsi, Suomi UNESCO Interactive Atlas of the World’s Languages in Danger.[16]
Uumajansaame Saamelaiskielet 20 Ruotsi Norja UNESCO Interactive Atlas of the World’s Languages in Danger.[16]
Inarinsaame Saamelaiskielet 400 Suomi UNESCO Interactive Atlas of the World’s Languages in Danger.[16]
Kiltinänsaame Saamelaiskielet 351 Venäjän Murmanskin alue Saamelaiskieliä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan 353 henkilöä[14]; valtaosa puhui kiltinänsaamea, hyvin pieni määrä koltansaamea ja 2 henkilöä turjansaamea.
Koltansaame Saamelaiskielet 300 Suomi Venäjän Murmanskin alue UNESCO Interactive Atlas of the World’s Languages in Danger.[16]
Turjansaame Saamelaiskielet 2 Venäjän Murmanskin alue Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[17]
Akkalansaame Saamelaiskielet 0 Venäjän Murmanskin alue Kielen viimeinen puhuja kuoli vuonna 2003.
Keminsaame Saamelaiskielet 0 Suomi Kieli hävisi 1800-luvulla.
Inkeroisen kieli Itämerensuomalaiset kielet 123 Venäjän Leningradin alue Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Karjalan kieli Itämerensuomalaiset kielet 25 605 Venäjän Karjala Venäjän Tverin alue, Murmanskin alue, Leningradin alue Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14] Suomessa pieni määrä kieltä osaavia, jotka lähes aina käyttävät suomea ensimmäisenä kielenään.
Liivin kieli Itämerensuomalaiset kielet 0 Latvia Kielen viimeinen äidinkielinen puhuja kuoli vuonna 2013.[18] Koska liivin kieltä kuitenkin aktiivisesti opiskellaan ja harrastetaan toisena kielenä, sen tilanne poikkeaa muista kuolleista kielistä.
Suomen kieli Itämerensuomalaiset kielet 5 392 180 Suomi Ruotsi, Norja, Venäjän Karjala, Leningradin alue Ethnologuen esittämä arvio puhujien kokonaismäärästä.[19]
Vatjan kieli Itämerensuomalaiset kielet 68 Venäjän Leningradin alue Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Vepsän kieli Itämerensuomalaiset kielet 3 613 Venäjän Karjala Venäjän Leningradin alue, Vologdan alue Kieltä osaavien henkilöiden määrä Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan.[14]
Viron kieli Itämerensuomalaiset kielet 1 105 400 Viro Latvia, Venäjän Leningradin alue, Pihkovan alue Ethnologuen esittämä arvio puhujien kokonaismäärästä.[20]
Yhteensä Uralilaiset kielet 20 679 477 Perinteisten puhuja-alueiden lisäksi merkittäviä merkittäviä määriä unkarin, suomen ja viron puhujia löytyy siirtolaisia vastaanottavista maista, kuten Yhdysvalloista, Kanadasta ja Australiasta.

Varhain kuolleita uralilaisia kieliä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellä lueteltujen lisäksi tunnetaan historiallisista lähteistä eräitä varhain kuolleita uralilaisia kieliä nimeltä. Tällaisia ovat muun muassa merjan kieli, muroman kieli, metserän kieli ja tšuudin kieli. Näistä tšuudien kieltä on vanhastaan pidetty itämerensuomalaisena, edellisiä kolmea taas yleisemmin suomalais-volgalaisina. Tšuudin osalta käsitys on kuitenkin muuttunut, ja uusimpien tutkimusten mukaan tšuudeiksi kutsutuista kansoista vain niin sanotut taipaleentakaiset tšuudit näyttäisivät puhuneen erilaisia itämerensuomalaisia kielimuotoja, kun taas niin sanottujen Olhavan tšuudien kielet eivät olisi olleet itämerensuomalaisia vaan muihin suomalais-ugrilaisiin kieliin kuuluvia sisältäen lännessä samankaltaisuuksia mordvaan ja kantasuomeen ja idässä merjaan ja saameen. Näiden lisäksi muita kadonneita suomalais-ugrilaisia kieliä tai kieliryhmiä olivat muun muassa toimalaiset, Valkeajärven lopilaiset ja nykyisen Tverin alueella asunut nimeltä tuntematon ryhmä ”tveriläiset”. Näiden kansojen ja kieliryhmien olemassaolo on tulkittu Luoteis-Venäjän paikannimistössä ja paikallisissa venäläismurteissa.[21][22][23]

Uralilaisen kieliyhteyden löytäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo 1600-luvun lopulla muun muassa Gottfried Leibniz ja Martin Fogel olivat tietoisia siitä, että suomen ja unkarin kielet ovat rakenteeltaan samankaltaisia ja että näitä läheisesti muistuttavia kieliä puhutaan laajalti Euraasiassa. Uralilaisen kieliyhteyden löytäjänä kunnioitetaan kuitenkin yleisesti János Sajnovicsia, joka vertaili keskenään saamen, unkarin ja suomen keskeisiä kieliopillisia tunnuksia ja perussanastoa ja totesi näiden olevan yhteistä alkuperää. 1800-luvulle tultaessa kielikuntaan yhdistettiin myös samojedikielet, joiden puhujat asuvat Länsi-Siperiassa sekä Euroopan-puoleisen Venäjän pohjoisimmissa osissa Jäämeren rannikolla. Samojedikielten ja muiden uralilaisten kielten välisen sukulaissuhteen tieteellisenä todistajana pidetään M. A. Castrénia.

Koko kielikuntaa kutsuttiin pitkään suomalais-ugrilaiseksi sen maantieteellisten ääripäiden mukaan. Nimitys uralilainen on vakiintunut tieteellisessä kielenkäytössä 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Uralilainen kieliyhteys on yritetty myös kiistää lukuisia kertoja. 1800-luvun loppupuoliskolla erityisesti Unkarissa vaikutti lingvistejä, jotka uskoivat unkarin kuuluvan turkkilaiskieliin. Nykyisin tiedeyhteisössä vallitsee yksimielisyys, että unkarin ja turkkilaiskielten lukuisat samankaltaisuudet perustuvat kauan jatkuneisiin lainakosketuksiin, eivät kielisukulaisuuteen.

1990-luvulla muun muassa Ago Künnap ja Angela Marcantonio ovat esittäneet, että uralilaisten kielten yhteydet olisivat saattaneet syntyä kielten rinnakkaiskehityksen ja lainakosketusten myötä. Koska oletus uralilaisten kielten yhteydestä kuitenkin perustuu historiallis-vertailevan kielitieteen standardimetodien käyttöön, sitä on vaikea kumota, ellei näitä metodeja aseteta kyseenalaisiksi.

Yhteydet muihin kielikuntiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Päivitettävä laajemmin uudemmilla lähteillä

Vaikka uralilaisen kielikunnan kielten on esitetty olevan sukua monille eri kielikunnille, on tutkijoiden enemmistö sitä mieltä, että yksikään esitetyistä etäsukulaisuushypoteeseista ei ole riittävästi perusteltu.

Varsinkin vanhemmissa lähteissä näkee puhuttavan ”ural-altailaisesta kielikunnasta”, eli oletetaan uralilaisten kielten olevan sukua niin sanottujen altailaisten kielten kanssa. Uudempi valtavirtauralistiikka suhtautuu ural-altailaiseen hypoteesiin kriittisesti, koska ns. altailaisten kielten keskinäistä sukulaisuuttakaan ei ole kyetty todistamaan. Uralilaiset ja altailaiset kielet kuuluvat samaan typologiseen kielityyppiin ja keskeiset kieliopilliset suhteet ilmaistaan niissä samoin keinoin, mutta historiallis-vertaileva kielitiede ei ole kyennyt osoittamaan niiden palautuvan yhteiseen kantakieleen.

Ns. nostraattihypoteesin mukaan uralilaiset, altailaiset, indoeurooppalaiset ja muutamat muutkin Euraasian kielikunnat olisivat kaikki sukua keskenään, mutta tämä hypoteesi on vielä kiistanalaisempi.

Jotkut tutkijat, muun muassa Björn Collinder, ovat olettaneet siperialaista jukagiirin kieltä uralilaisten kielten sukulaiseksi, mutta tämäkään hypoteesi ei ole saanut tutkijoiden valtavirran tukea. Hiljattain Jaakko Häkkinen on esittänyt, että jukagiirisissa kielissä olisi esikantauralilainen substraatti. Tämä viittaisi Häkkisen mukaan esikantauralin aasialaiseen alkukotiin huolimatta siitä, että kantauralia on puhuttu Euroopassa.[24] Ante Aikio ei pidä hypoteesille esitettyjä perusteluja pätevinä vaan katsoo osoitetuiksi vain lainat kantasamojedista ja esikantasamojedista kantajukagiiriin.[25]

On esitetty myös uralilaisten kielten yhteyttä eskimokieliin, mutta tämäkin on todistamattoman hypoteesin tasolla. Toisinaan on hypoteettiseen uralilais-siperialaiseen kielikuntaan luettu näiden lisäksi myös tšuktšilais-kamtšatkalaiset kielet.

Toisinaan myös sumerin kieltä on väitetty uralilaisten kielten sukulaiseksi. Joidenkin sanastollisten yhtäläisyyksien ohella todisteeksi on esitetty sekä sumerille että monille uralilaisille kielille tyypillinen agglutinaatio.[26] Teorian esittivät jo 1800-luvulla Oppert, Lenormant ja Hommel, ja Suomessakin sen tekivät tunnetuksi J. W. Lagus ja Yrjö Koskinen.[27] Käsitys tuli kansallisista ja poliittisista syistä suosituksi varsinkin Unkarissa[28], mutta useimmat kielitieteilijät pitävät sitä perusteettomana.[28] Käsitystä, että sumeri kuuluisi uralilaisiin kieliin, on vielä vuonna 2016 kannattanut suomalainen assyriologi Simo Parpola kirjassaan Etymological Dictionary of the Sumerian language.[28] Tämäkään näkemys ei kuitenkaan ole saanut kannatusta.[29]

Valtavirtauralistiikka on aiemmin hyväksynyt ajatuksen, jonka mukaan uralilaista kantakieltä olisi puhuttu indoeurooppalaisen kantakielen lähettyvillä, sillä näiden kahden kielimuodon välillä on katsottu olleen lainakosketuksia. 2020-luvun alussa varmojen lainojen katsottiin kuitenkin tulleen vasta indoiranilaista kielistä kantauralin hajoamista edeltäneeseen murrejatkumoon. Näin lainsanayhteydet osoittaisivat todennäköisimmin vain pikemminkin kielikuntien likimain yhtä suurta ikää. Yhteydet itse kantakielten välillä sen sijaan ovat kiistanalaisia: Ante Aikion mukaan muutamat jo kantakieliin johdetut mahdolliset yhteiset kuten "vesi" ja "nimi" olisivat joko voineet tulleet vasta indoiranilaisista kielistä uralilaisen kantakielen hajoamista edeltäneeseen murrejatkumoon, välittyä tuntemattoman kolmannen kielen kautta tai ne johtuisivat sattumasta.[30]

Kolmas kieliryhmä, jolla on pieni määrä sanastollisia yhteyksiä uralilaisiin kieliin, ovat eskimo-aleuttilaiset kielet. Myös tätä yhteyttä tulisi Ante Aikion mukaan tutkia yhtä perusteellisesti kuin uralilaisten kielten yhteyttä indoeurooppaalaisiin ja jukagiirisiin kieliin.[30]

Kantauralin ajoitus ja paikannus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Uralilaisten kielten alkukoti
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Päivitettävä laajemmin vuotta 2006 uudemmilla lähteillä

Uralilaisen kantakielen eli kantauralin ajoitukset ovat eri tutkijoilla vaihdelleet noin välillä 7000–3500 eaa. Nykyisin monet tutkijat ovat taipuvaisia kannattamaan myöhäisempiä ajoituksia. Tärkeimpänä perusteena ovat välittömästi kantauralin hajoamisen jälkeen alkaneet lainakosketukset indoeurooppalaisen kielikunnan eri haaroihin, joiden ajoittamiseen on yksityiskohtaisempia kriteerejä.

Uralilainen kantakieli on paleolingvistiikan ja areaalilingvistiikan metodein paikannettu jonnekin Venäjän havumetsävyöhykkeelle. Tutkijoiden kannat eroavat siinä, onko uralilaisten kielten lingvistinen alkukoti sijainnut Uralin länsi- vai itäpuolella. Uralin itäpuolella sijainnutta alkukotia puolustavat tutkijat (mm. Juha Janhunen) viittaavat siihen, että uralilaiset kielet muistuttavat typologisesti tämän alueen muita kielikuntia, ennen kaikkea turkkilaisia kieliä, mongolikieliä ja tunguusikieliä.

Uralin länsipuolella sijainnutta alkukotia puolustavat tutkijat (mm. Jorma Koivulehto ja Asko Parpola) viittaavat siihen, että indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten välillä on ollut vanhoja lainakosketuksia. Kun indoeurooppalainen kantakieli nykyisin tavallisimmin paikannetaan Ukrainaan, täytyy uralilaista kantakieltä olettaa puhutun tämän pohjoispuolella. Tätä ”Volgan-mutkan” teoriaa ovat kannattaneet jo muun muassa Paavo Ravila ja Erkki Itkonen.

Toisinaan on myös esitetty, että kantakieltä on alun perin puhuttu laajalla alueella Uralilta Baltiaan saakka. Mm. Kalevi Wiikin paljon julkisuutta saaneen mallin mukaan uralilaisia kieliä olisi puhuttu jääkauden aikana suunnilleen nykyisen Ukrainan alueilla, ja kieli olisi levittäytynyt sieltä ensimmäisten nykyihmisten mukana keskiseen ja pohjoiseen Eurooppaan. Wiikin ajoitukset ja paikannukset poikkeavat suuresti fennougristien esittämistä, eivätkä ne suuresta julkisuudesta huolimatta ole saavuttaneet tieteellistä kannatusta. On korostettu, että Wiikin käyttämä metodi on epäluotettava, koska siinä ei piitata kielitieteen tuloksista ja koska menetelmällä saadaan keskenään ristiriitaisia tuloksia.[31]

Aikaisemmin paljon keskustelua on käyty myös siitä, tuleeko uralilaisten kielten alkukodin olettaa olleen suhteellisen suppea vai melko laaja. Laajaa aluetta puoltavana väitteenä on esitetty, että Uralilta Itämerelle ulottuva kampakeraaminen kulttuuripiiri olisi ollut kieleltään suomalais-ugrilainen.[32] Nykyisin useimmat fennougristit kannattavat kuitenkin suppeaa alkukotia perusteenaan ennen kaikkea se, että kaikki historiasta tunnetut kielelliset alkukodit ovat melko pieniä lähde?. Viime vuosina esitetyt kielitieteellisesti perustellut näkemykset ovatkin viitanneet siihen suuntaan, että kantauralin leviäminen on oletettua myöhäisempi tapahtuma eikä siis voisikaan enää liittyä kampakeraamiseen kulttuuriin.[33][34]

Vuonna 2021 Riho Grünthal, Juha Janhunen, Janne Saarikivi, Johanna Nichols ym. ovat esittäneet että perustelut uralilaisten kielten alkukodin sijainnille Ural-vuorten itäpuolella läntisessä Siperiassa ovat vahvemmat kuin sen sijainnille Volgan mutkassa. Kantauralin jakautumisen ja leviämisen he ajoittavat käyttäen vertailukohtana kolmea tapahtumaa: Kuivuus noin 4 200 vuotta sitten, Seima-Turbino-ilmiö sekä uralilaisten kielten kontaktit indoiranilaisiin kieliin.[5]

Tutkimusparadigmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: uusimmat viitteet 2006

Uralilaisten kielten menneisyyden tutkimuksessa voidaan havaita erilaisten tutkimusparadigmojen vaihtelua. Viime vuosikymmenet suomalaista uralistiikkaa on hallinnut maltillinen jatkuvuusteoria, joka on lähtökohtaisesti arkeologinen malli. Jatkuvuusteoria rakentuu oletukselle, että jatkuvuus arkeologisessa aineistossa vastaisi kielellistä jatkuvuutta. Koska siis asutuksen jatkuvuus Suomessa ulottuu kivikaudelle, olisi suomen kielen esimuotoa puhuttu Suomessa jo tuhansien vuosien ajan.

Arkeologisen jatkuvuuden todistusvoimaa kielellisen jatkuvuuden suhteen on epäilty alusta saakka, eli niin kauan kuin arkeologit ovat jatkuvuusperusteluja esittäneet (esimerkiksi jo Y. H. Toivonen 1950-luvulla[35]). Kuitenkin vuonna 1980 järjestetyssä monitieteisessä suomalaisten juuria käsittelevässä symposiumissa iso osa kielentutkijoistakin vihdoin kallistui maltillisen jatkuvuusteorian kannalle[36]. Tämän näkemyksen mukaan suomen kielen esimuoto olisi levinnyt Suomeen tyypillisen kampakeramiikan mukana (ajoitus kalenterivuosina noin 3900 eaa.[37]). Tuolloin tämän näkemyksen ei katsottu olevan ristiriidassa kielitieteen tulosten kanssa, joten sen hyväksymiselle ei nähty esteitä.

Viime vuosina on kuitenkin yhä kasvavassa määrin esitetty kannanottoja jatkuvuusteoriaa vastaan. Yhtäältä on entistä painokkaammin korostettu, että arkeologinen jatkuvuus ei voi luotettavasti todistaa kielellisestä jatkuvuudesta, ja toisaalta on esitetty, että kielitieteen tulosten perusteella suomen kielen esimuodon leviäminen Suomeen näyttäisi olevan oletettua myöhäisempi tapahtuma. Yhä useammat suomalaiset kielentutkijat ovatkin hiljattain kyseenalaistaneet jatkuvuusteorian uskottavuuden[38][39][40][41][42].

Eräänä merkittävänä tekijänä maltillisen jatkuvuusteorian perustelujen heikkouden osoittamisessa voidaan pitää ns. radikaalia jatkuvuusteoriaa, jonka mukaan jo Suomeen heti jääkauden jälkeen (kalenterivuosina noin 8500 eaa.;[43]) saapunut väestö olisi puhunut uralilaista kieltä. Tätä näkemystä on 1990-luvun puolimaista lähtien äänekkäimmin kannattanut Kalevi Wiik (ks. Kalevi Wiikin teoria suomalaisten alkuperästä). Radikaali jatkuvuusteoria nimittäin vetoaa aivan samaan argumenttiin kuin maltillinenkin jatkuvuusteoria eli arkeologiseen jatkuvuuteen: arkeologisessa aineistossa näkyvä asutuksen jatkuvuus voidaan ulottaa maamme alkuasuttajiin saakka. Kielentutkijoiden mielestä sellainen menetelmä, jolla saavutetaan näinkin ristiriitaisia tuloksia, ei voi olla luotettava.[44]

Tällä hetkellä jatkuvuusteoriat ovatkin menettämässä suosiotaan. Menetelmän yleisen epäluotettavuuden lisäksi jatkuvuusteorioiden heikkoutena ovat ristiriidat kielitieteen tulosten kanssa. Esimerkiksi itämerensuomessa ja saamessa saakka on iranilaisten lainasanojen kerrostuma, jonka myöhäisimmät lainat ajoittuvat arjalaisen kronologian perusteella vasta vuoden 2000 eaa. jälkeisiksi[45][46].

Koska iranilaisen kielialueen ei oleteta milloinkaan ulottuneen Ylä-Volgan luoteispuolelle, tämä kerrostuma olisi hyvin vaikea selittää, mikäli oletettaisiin suomen kielen esimuotoa puhutun Suomessa jo kaksi vuosituhatta aikaisemmin. Koska nämä lainasanat ovat suurimmaksi osaksi äänteellisesti säännöllisiä, ne on omaksuttu sellaiseen kielentasoon, jossa kantasuomen ja kantasaamen äänteellinen erilliskehitys ei vielä ollut alkanut. Siinäkin tapauksessa, että nämä lainasanat olisivat kulkeutuneet Ylä-Volgalta Suomeen saakka, ne voisivat olla pikemminkin vain joitain satoja vuosia myöhäisempiä kuin suomen kielen edeltäjän leviäminen Suomeen[42]. Niinpä maltillisen jatkuvuusteorian mukainen oletus, että kantasuomalainen kehitys olisi alkanut Lounais-Suomessa jo nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin vaikutuksesta pian vuoden 3200 eaa. jälkeen, on monien kielentutkijoiden mielestä epäuskottava.

Uralilaisten kielten historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Päivitettävä laajemmin uudemmilla lähteillä

Suurinta osaa uralilaisista kielistä puhutaan nykyisin Euraasian havumetsävyöhykkeellä. Niissä uralilaisissa kielissä, jotka ovat levinneet tundravyöhykkeelle, on huomattava määrä melko nuoria lainasanoja kuolleista kielimuodoista, mikä viittaa siihen, että uralilainen kielimuoto on levinnyt näille alueille melko myöhään. Tällaisia kieliä ovat ennen kaikkea obinugrilaiset kielet, samojedikielet ja saamelaiskielet.lähde?

Suurin osa uralilaisista kielistä on ollut pitkään jatkuneissa lainakosketuksissa indoeurooppalaisen kielikunnan eri haaroihin. Erityisesti kielikunnan läntisiin haaroihin kuuluvien kielten sanastoa luonnehtivat monet indoeurooppalaiset lainasanakerrostumat (muun muassa arjalainen, iranilainen, balttilainen, germaaninen ja slaavilainen kerrostuma). Toinen kielikunta, joka on huomattavasti vaikuttanut erityisesti Keski-Venäjän uralilaisiin kieliin on turkkilaiset kielet. Siperian uralilaiset kielet ovat puolestaan olleet kontaktissa muun muassa tunguusikieliin ja paleosiperialaisiin kieliin.lähde?

Riho Grünthalin ynnä muiden vuonna 2021 esittämän näkemyksen mukaan uralilaisten kielten leviäminen alkoi, kun kuivuus noin 4 200 vuotta sitten ja sitä seurannut rutto autioitti paimentolaiselinkeinoja harjoittaneiden indoeuroppalaisten kielten puhujien asuttamaa metsäaroa Volgan ja sen sivujokien varsilla. Metsästäjä-keräilijäelinkeinoilla eläneisiin ja tämän takia harvassa asuneisiin uralilaisten kielten puhujiin nämä katastrofit vaikuttivat vähemmän. Samaan aikaan ja saman kuivuuden seurauksena osa siihen asti yksinomaan paimentolaiselinkeinoja harjoittaneista indoeurooppalaisten kielten puhujista asettui paikoilleen ja alkoi harjoittaa metallurgiaa. Uralilaisten kielten puhujat toimivat tällöin arvovyöhykkeen pohjoispuoliselle taigavyöhykkeelle muodostuneen metallien kauppaan perustuvan kauppaverkoston, Seima-Turbino-ilmiön välittäjinä ja samalla uralilaiset kielet levisivät edelleen eri suuntiin. Grünthalin ym. mukaan ilmiö osui vaiheeseen, jossa nopeasti länteen levinneen kantauralin kielen jakautuminen tytärkieliksi, joista sittemmin muodostuivat uralilaisten kielten eri päähaarat, oli juuri alkanut. Tämän osoittaa Grünthalin ym. mukaan etenkin se, että lainasanat indoiranilaisista kielistä ovat lainautuneet uralilaisten kielten eri haaroihin erikseen samalla kun ne lähes kokonaan puuttuvat samojedikielistä, jotka kuitenkin rakenteeltaan muuten muistuttavat uralilaisten kielten muita päähaaroja niin paljon, että myös samojedikielten erkanemisen muista uralilaisista kielistä on voinut tapahtua ehkä noin 500 vuotta ennen kuin kontaktit indoiranilaisiin kieliin ovat muodostuneet. Näin muodostui Volgan ja sen sivujokien ympäristöön se yhtenäinen uralilaisten kielten puhuma-alue, jonka vasta venäjän kielen leviäminen myöhemmin marginalisoi.[5]

Ilmeisesti näin muodostunut suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alue on ollut melko yhtenäinen vielä noin 1000 vuotta sitten. Se alkoi hajota ennen muuta turkkilaisten kielten voimakkaan ekspansion myötä noin 500 jaa. Uralilaisia kieliä puhuvista kansoista unkarilaiset omaksuivat turkkilaisille heimoille ominaisen elämäntavan ja siirtyivät taigavyöhykkeeltä arovyöhykkeelle. Näin unkarin kielessä on paljon lainasanoja turkkilaiskielistä, ja myöhemmin, unkarilaisten asetuttua Karpaattien altaan alangolle, sinne aiemmin levinneistä slaavilaisista kielistä. Läntisimmissä uralilaisissa kielissä, etenkin itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä taas on lainoja germaanisista kielistä ja balttilaisista kielistä ja etenkin itämerensuomalaisissa kielissä myös slaavilaisista kielistä.lähde?

Itäslaavin leviäminen nykyisen Venäjän alueelle ja venäjän kielen muodostuminen noin 800 eaa. alkaen pirstoi suomalais-ugrilaista kielialuetta entisestään ja johti sen laajojen osien slaavilaistumiseen. Monia suomalais-ugrilaisia kieliä kuoli niiden puhujien assimiloituessa venäjään. Historiallisista lähteistä tunnetaan nimeltä eräitä varhain kuolleita uralilaisia kieliä. Tällaisia ovat muun muassa merjan kieli, muroman ja mestserän kielet sekä tšuudilaiset kielet.lähde?

Samanaikaisesti jatkui uralilaisten kielten leviäminen pitkin taigavyöhykettä pohjoiseen aina tundravyöhykkeelle ja Pohjoisen jäämeren rannoille asti. Näin kävi ainakin samojedikielille, permiläisille kielille, ja saamelaiskielille. Näistä kielistä ainakin saamelaiskielessä ja samojedikielissä on tämän seurauksena paljon arktisen alueen luontoon ja luonnonoloihin liittyviä substraattisanoja näillä alueilla aiemmin puhutuista, mihinkään nykyään olemassa olevaan kielikuntaan kuuluvista kielistä.[5][47]

Tutkijoiden näkemykset siitä, milloin uralilainen kielimuoto levisi nykyisen Suomen alueelle ovat eronneet huomattavasti. Itämerensuomalaisten kielten ja germaanisten kielten varhaisiin kosketuksiin viitaten on muun muassa Jorma Koivulehto kannattanut varhaisia ajoituksia (noin 2000–1500 eaa.). Itämerensuomalaisten kielten vähäisiin keskinäisiin eroihin ja kantasuomen oletettuun myöhäiseen hajoamisajankohtaan viitaten on muun muassa Juha Janhunen kannattanut huomattavasti myöhäisempiä ajoituksia (n. 1–500 jaa.). Suurimmassa osassa Suomea kielellinen uralilaistuminen on tapahtunut ainakin kahdessa vaiheessa, jossa varhaisinta edustivat saamelaiskielet, myöhäisempää itämerensuomalaiset kielet.lähde?

Kirjoitusjärjestelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pisin kirjallinen historia on unkarin kielellä, jonka vanhimmat kielenmuistomerkit ovat 900-luvulta jaa. Itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettuja fragmentteja esiintyy hieman myöhemmissä Novgorodin tuohikirjeissä. 1300-luvulla luotiin myös muinaispermin kirjakieli, jonka käyttö loppui 1600-luvulla. Suurinta osaa Venäjällä puhuttavista uralilaisista kielistä alettiin käyttää kirjallisesti vasta 1800- ja 1900-luvun taitteessa.lähde?

Kaikilla itämerensuomalaisilla kielillä ja useimmilla saamelaiskielillä on latinalaiseen kirjaimistoon perustuva ortografia. Venäjällä puhuttavilla suomalais-ugrilaisilla kielillä, itämerensuomalaiset kielet pois lukien, on kyrilliseen kirjaimistoon perustuva ortografia. Eräille pienimmistä kielistä, kuten vatjalle, piitimensaamelle ja turjansaamelle ei ole kehitetty lainkaan kirjakieltä; eräillä kielillä, kuten karjalalla ja komilla, taas on useampi kirjakieli.lähde?

Uralilaisten kielten tieteellistä kuvaamista varten on kehitetty suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus (SUT). Samaa tarkekirjoitusta on käytetty myös turkkilaiskielten ja muiden altailaisten kielten kuvaamisessa.lähde?

Kielisukulaisuus ja geneettinen sukulaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Päivitettävä laajemmin uudemmilla lähteillä.

Uralilainen sukulaisuus perustuu kielten keskinäisiin vastaavuussuhteisiin, joita tutkii historiallis-vertaileva kielitiede. Uralilaisten kielten kieliopissa (esimerkiksi taivutuspäätteissä) ja perussanastossa on runsaasti yhteisiä aineksia, jotka on peritty yhteisestä kantakielestä. Kyseessä ei siis ole näiden kielten puhujien geneettinen sukulaisuus, sillä kielten ja geenien leviämisen dynamiikka on erilainen. Esimerkiksi suomen puhujien geneettisiä lähisukulaisia ovat virolaisten lisäksi nimenomaan germaanikielten ja balttilaisten kielten puhujat. Vastaavasti esimerkiksi mokšan, marin ja udmurtin puhujien perimässä on paljon yhteyksiä turkkilaisten kielten puhujiin, joka on kuitenkin kampakeramiikan ajan jälkeistä geneettistä muutosta. Saamelaisten geeniperimä on muista Euroopan kansoista suuresti poikkeava. On oletettu, että tämä olisi yhteydessä Fennoskandian pohjoisosien asuttamiseen alun perin lännestä kivikaudella mannerjään reunaa pitkin, kun taas muut suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat kansat ovat levinneet nykyisille puhuma-alueilleen idästä. Kuitenkin myös yhteinen uralilainen perimän komponentti on DNA-tutkimuksella ja muinais-DNA:n tutkimuksella kyetty osoittamaan, vaikka se etenkin läntisimmissä uralilaisten kielten puhujien ryhmissä on hävinnyt lähes olemattomiin[5].

Suurimmalla osalla uralilaisten kielten puhujista on yhteiset geneettiset juuret.

Typologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaisilla kielillä on monia tyypillisiä piirteitä, jotka ovat yhteisiä suurelle osalle kielikuntaa.[48] Mikään yksittäinen piirre ei useinkaan ole yhteinen koko kielikunnalle. Samat piirteet johtuvat siitä, että uralilaiset kielet juontuvat samasta kantakielestä[48]. Kielet ovat tuhansien vuosien aikana kehittyneet erilaisiksi, eivätkä ne siksi enää kuulosta kovin samanlaisilta[48]. Silti yhteisiä piirteitä on[48]. Sukukielillä on myös yhteistä sanastoa, mutta erityisen hyvin kielisukulaisuus näkyy kielen muissa piirteissä[48].

  • agglutinaatio
  • suuri sijamuotojen määrä
  • uralilainen sijajärjestelmä
  • paljon muita päätteitä ja muun muassa omistusliite
  • vokaalisointu
  • kieliopillisen suvun puuttuminen
  • kieltoverbi
  • liudennus
  • tonaalisuuden puuttuminen
  • yhteinen sanasto
  • possessiivipronominien puuttuminen
  • kaksikko eli duaali
  • monikko eli pluraali
  • omistusrakenne
  • artikkelittomuus
  • yhdyssanat

Agglutinaatio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agglutinaatio eli erilaisten johdinten, tunnusten ja päätteiden käyttö esiintyy voimakkaana monissa uralilaisissa kielissä. Tunnuksia ja päätteitä ovat muun muassa verbin pääluokkien, tapaluokkien ja aikamuotojen tunnukset, persoona- ja sijapäätteet, possessiivisuffiksit eli omistusliitteet sekä liitepartikkelit.

Suuri sijamuotojen määrä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaisissa kielissä on keskimäärin 13–14 sijamuotoa. Sijamuotojen määrä vaihtelee kuitenkin suuresti eri kielissä (sekä eri kielioppitraditioissa; sijamuodon ja adverbinjohtimen raja on epäselvä, ja esimerkiksi unkarissa luetaan perinteisesti sijapäätteiksi suffikseja, jotka suomessa on katsottu johtimiksi). Suomessa on 15 produktiivista sijaa, mutta unkarissa jopa 24, kun taas jotkin kielet tulevat toimeen jopa kolmella sijamuodolla. Sijamuotojen määrä muutamissa kielissä on seuraava:

Uralilainen sijajärjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilainen sijajärjestelmä on pohjana kaikille uralilaisille kielille.[48] Monissa kielissä sijamuotojen määrä on lisääntynyt runsaasti, kun taas toisissa se on pysynyt maltillisena tai jopa vähentynyt. Uralilainen sijajärjestelmä käsittää kolme yleissijaa ja kolme paikallissijaa. Yleissijoja ovat nominatiivi, akkusatiivi ja genetiivi ja paikallissijoja lokatiivi, separatiivi ja latiivi.

Paljon muita päätteitä ja muun muassa omistusliite

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaisissa kielissä on runsaasti verbien taivutusta. Lisäksi omistusliite on niille tyypillinen. Kielissä on myös paljon liitepartikkeleita.[48]

Vokaalisointu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vokaalisointu eli vokaaliharmonia on useimpien tutkijoiden mielestä ollut jo uralilaisessa kantakielessä. Nykyisistä uralilaisista kielistä vokaalisoinnun tuntevat monet itämerensuomalaiset kielet kuten suomi (virossa se puuttuu yleiskielestä mutta esiintyy varsinkin etelämurteissa), unkari sekä murteittain mari, ja joistain muistakin uralilaisista kielistä voidaan ainakin murteittain osoittaa vokaalisoinnun jälkiä.

Kieliopillisen suvun puuttuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaisten kielten substantiiveilla ei ole kieliopillista sukua kuten monilla indoeurooppalaisilla kielillä, joissa substantiivit jaetaan yleensä maskuliineihin, neutreihin ja feminiineihin.[48]

Kieltoverbi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieltoverbi esiintyy useimmissa uralilaisissa kielissä. Kieltoverbi taipuu persoona- ja aikamuodoissa.[48] Kieltoverbi on taipuva verbi, jonka avulla muodostetaan verbien kieltomuodot. Kieltoverbi esiintyy muun muassa suomessa, karjalassa, pohjoissaamessa, inarinsaamessa, niittymarissa, komissa, nenetsissä, enetsissä, nganasanissa ja kamassissa. Unkarissa on käytössä pelkkä kieltosana. Myös hanti ja mansi eroavat tässä suhteessa muista uralilaisista kielistä[48].

Liudennus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaisessa kantakielessä oletetaan joillakin konsonanteilla olleen liudentunut vastineensa, esimerkiksi n:n rinnalla liudentunut n'. Nykyisistä uralilaisista kielistä jotkin (esimerkiksi unkari) ovat laajentaneet liudennuksen vaikutusalaa, jotkin taas (kuten itämerensuomalaiset kielet) menettäneet alkuperäisen liudennuksen kokonaan. Joissain itämerensuomalaisissa kielissä on sittemmin kehittynyt uusi liudennus alkuperäisen i:n tai j:n edelle, näin esimerkiksi virossa tai suomen itämurteissa.

Tonaalisuuden puuttuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaiset kielet eivät ole tonaalisia kuten esimerkiksi jeniseiläiskielet, joiden puhuma-alue on Ural-vuoriston itäpuolella.

Yhteinen sanasto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteisellä sanastolla on olennainen merkitys kielisukulaisuutta tutkittaessa. Uralilainen kantakieli on ollut täysimittainen kieli, jonka sanasto ei ole ollut olennaisesti niukempi kuin nykyisten kielten, mutta tästä sanastosta on tytärkielissä ilmeisesti säilynyt vain pieni murto-osa. Tämä uralilainen sanasto sisältää kriittisimpien nykytutkijoiden mukaan noin 200 sanaa. (On kuitenkin otettava huomioon, että kaikkien uralilaisten kielten sanastoa ei ole tutkittu yhtä perusteellisesti kuin esimerkiksi suomen tai unkarin. Lisäksi jotkin vanhat sanat ovat saattaneet säilyä vain esimerkiksi yhden tytärhaaran kielissä, jolloin niitä ei voida todistaa ikivanhoiksi.)

Sanan katsotaan olevan uralilaista alkuperää, mikäli se esiintyy sekä suomalais-ugrilaisissa että samojedikielissä eikä kyse ole lainasanasta kummassakaan kieliryhmässä. Yhteinen sanasto sisältää muun muassa ruumiinosien, sukulaisuussuhteiden, eläinten ja luontoon liittyvien asioiden nimityksiä sekä pronomineja, pieniä lukusanoja ja yleisiä verbejä. Koska nämä sanat ovat keskeistä perussanastoa, myös niistä muodostettuja johdoksia on nykyisissä uralilaisissa kielissä runsaasti.

Artikkelittomuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaisissa kielissä ei ole artikkelia, paitsi unkarissa.[48]

Yhdyssanat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uralilaisissa kielissä uusia sanoja voidaan muodostaa liittämällä yhteen aiemmin tunnettuja sanoja eli tekemällä yhdyssanoja.[48]

Kielinäytteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oheisissa kielinäytteissä esitetään Yhdistyneiden kansakuntien kansainvälisen ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäinen pykälä yhdeksällä uralilaisella kielellä.[49][50]

Suomi
Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Livvikarjala eli aunuksenkarjala
Kai rahvas roittahes vällinny da taza-arvozinnu omas arvos da oigevuksis. Jogahizele heis on annettu mieli da omatundo da heil vältämättäh pidäy olla keskenäh, kui vellil.

Vepsä
Kaik mehed sünduba joudajin i kohtaižin, ühtejiččin ičeze arvokahudes i oiktusiš. Heile om anttud mel’ i huiktusentund i heile tariž kožuda toine toiženke kut vel’l’kundad.

Viro
Kõik inimesed sünnivad vabadena ja võrdsetena oma väärikuselt ja õigustelt. Neile on antud mõistus ja südametunnistus ja nende suhtumist üksteisesse peab kandma vendluse vaim.

Liivi
Amād rovzt attõ sindõnd brīd ja īdlizt eņtš vǟrtitõks ja õigiztõks. Näntõn um andtõd mūoštõks ja sidāmtundimi, ja näntõn um īdtuoisõ tuoimõmõst veļkub vaimsõ.

Pohjoissaame
Buot olbmot leat riegádan friddjan ja olmmošárvvu ja olmmošvuoigatvuođaid dáfus. Sii leat jierbmalaš olbmot geain lea oamedovdu ja sii gálggaše leat dego vieljačagat.

Ersä
Vese lomantne tschatschit’ oljaks dy pravasost vese vejketeks. Synst ulit’ prevest-tschar’kstschist dy viz’kste tschar’kodemast, vejke-vejken’ korjas prjas’ tenst vetjama braton’ jozho marto.

Komi
Bydös otirys čužöny vol’nöjеzön da ötkoddеzön dostoinstvoyn da pravoèzyn. Nylö sеtöm myvkyd da sovеst’ ovny ötamödnysköt kydz vonnèzlö.

Nenetsi
Et xibjari nenėc’ sojamarianta xurkari pravada tnjava, ṇoboj nenėcja nidu nic’ tokalba, ṇybtamba ilevatu tara.

Unkari
Minden emberi lény szabadon születik és egyenlő méltósága és joga van. Az emberek, ésszel és lelkiismerettel bírván, egymással szemben testvéri szellemben kell hogy viseltessenek.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Suomalais-ugrilaiset kielet ja niiden puhujat viitattu 27.4.2009
  2. ↑ a b Salminen, Tapani 2002: Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies. Лингвистический беспредел: сборник статей к 70-летию А. И. Кузнецовой. Москва: Издательство Московского университета, 2002. 44–55. https://web.archive.org/web/20181012090517/http://www.helsinki.fi/~tasalmin/kuzn.html
  3. ↑ a b c Sammallahti, Pekka 1998: Historical phonology of the Uralic Languages. The Uralic languages. (toim. Sinor, Denis). Brill, Leiden.
  4. ↑ a b Häkkinen, Jaakko 2007: Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa. Pro gradu -työ, Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilainen laitos. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20071746
  5. ↑ a b c d e Grünthal, R., Heyd, V., Holopainen, S., Janhunen, J., Khanina, O., Miestamo, M., Nichols, J., Saarikivi, J., & Sinnemäki, K. (2021). Drastic demographic events triggered the Uralic spread (Arkistoitu – Internet Archive). (pdf) Diachronica. (painossa). (englanniksi)
  6. ↑ Michalove, Peter A 2002: The Classification of the Uralic Languages: Lexical Evidence from Finno-Ugric. – Finnisch-Ugrische Forschungen 57.
  7. ↑ Itkonen, Terho 1997: Reflections on Pre-Uralic and the ’Saami-Finnic protolanguage’. – Finnisch-Ugrische Forschungen 54
  8. ↑ Honti, László 1998: Ugrilainen kantakieli – erheellinen vai reaalinen hypoteesi? Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen sexagenarii. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 228, Helsinki.
  9. ↑ Kulonen, Ulla-Maija 2002: Kielitiede ja Suomen väestön juuret. (Toim. Riho Grünthal) Ennen, muinoin: miten menneisyyttämme tutkitaan. Tietolipas 180. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/hum/kulonen102-116.pdf[vanhentunut linkki]
  10. ↑ Parpola, Asko: Formation of the Indo-European and Uralic (Finno-Ugric) language families in the light of archaeology: Revised and integrated ‘total’ correlations. A Linguistic Map of Prehistoric Northern Europe., Määritä ajankohta! ISBN 978-952-5667-43-1 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.5.2017. (englanniksi)
  11. ↑ MultiTree: A Digital Library of Language Relationships. http://multitree.org/search
  12. ↑ Linguasphere. http://www.linguasphere.info/lcontao/tl_files/pdf/master/OL-SITE%201999-2000%20MASTER%20ONE%20Sectors%204-Zones%2040-44.pdf
  13. ↑ a b c d e f g h i j Tapani Salminen: Uralic (Finno-Ugrian) languages https://web.archive.org/web/20181009155358/http://www.helsinki.fi/~tasalmin/fu.html
  14. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Venäjän federaation tilastopalvelu (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ http://www.ethnologue.com/language/hun
  16. ↑ a b c d e f g http://www.unesco.org/culture/languages-atlas/index.php
  17. ↑ http://barentsobserver.com/en/sections/society/sami-languages-disappears
  18. ↑ http://www.thetimes.co.uk/tto/news/world/europe/article3782596.ece
  19. ↑ http://www.ethnologue.com/language/fin
  20. ↑ http://www.ethnologue.com/language/ekk
  21. ↑ https://web.archive.org/web/20090225225208/http://www.slav.helsinki.fi/nwrussia/eng/Conference/pdf/Helimski.pdf
  22. ↑ Rahkonen, Pauli: Finno-Ugrian hydronyms of the River Volkhov and Luga catchment areas, s. 205–266. (Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja – Journal de la Société Finno-Ougrienne 93) Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 2011. artikkelin verkkoversio (pdf) (viitattu 19.3.2013). (englanniksi)
  23. ↑ Saarikivi, Janne: Substrata Uralica. Studies on finno-ugrian substrate in northern russian dialects. (Väitöskirja) Tartu: Tartu University Press, 2006. ISBN 978-9949-11-474-0 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 13.7.2009). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  24. ↑ Häkkinen, Jaakko: Early contacts between Uralic and Yukaghir. Teoksessa: Tiina Hyytiäinen, Lotta Jalava, Janne Saarikivi & Erika Sandman (toim.): Per Urales ad Orientem. Iter polyphonicum multilingue. Festskrift tillägnad Juha Janhunen på hans sextioårsdag den 12 februari 2012, s. 91–101. (Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 264) Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 2012. ISBN 978-952-5667-33-2 Artikkelin verkkoversio (pdf) (viitattu 12.3.2013). (englanniksi)
  25. ↑ Luobbal Sámmol Sámmol Ánte (Ante Aikio): The Uralic-Yukaghir lexical correspondences: genetic inheritance, language contact or chance resemblance? (pdf) (To appear in: Finnisch-Ugrische Forschungen 62) Academia.edu. Ante Aikio. Viitattu 18.3.2015. (englanniksi)
  26. ↑ Sumerian – Ural-Altaic Affinities. The University of Chicago Press Journals, 2.4.1971, 12. vsk, nro 2. JSTOR:2740574 Artikkelin verkkoversio.
  27. ↑ ”Sumerilaiset”, Tietosanakirja, 9. osa (Stambulov–Työaika), s. 187. Otava. Teoksen verkkoversio.
  28. ↑ a b c Suvi Ahola: Uusi teoria suomen kielisukulaisuudets voi mullistaa koko kielitieteen. Helsingin Sanomat, 16.7.2016. Artikkelin verkkoversio.
  29. ↑ Saarikivi, Janne: Das Sumerische ist weiterhin eine isolierte Sprache. Finnisch-Ugrische Forschungen, 2016, 63. vsk, s. 324-337. Artiikelin verkkoversio. Viitattu 2.5.2021.
  30. ↑ a b Luobbal Sammol Sammol Ante (Ante Aikio): Proto-Uralic. To appear in: Marianne Bakr—-Nagy, Johanna Laakso & Elena Skribnik (eds.), The Oxford Guide to the Uralic Languages. Oxford University Press. (englanniksi)
  31. ↑ Häkkinen, Jaakko 2006: Uralilaisen kantakielen tutkiminen. – Tieteessä tapahtuu 1/2006. http://www.tieteessatapahtuu.fi/0106/hakkinen.pdf (Arkistoitu – Internet Archive)
  32. ↑ [1]
  33. ↑ Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1/2006. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf
  34. ↑ Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  35. ↑ Toivonen, Y. H. (1954): ”Suomalais-ugrilaisesta alkukodista”. Virittäjä 1954.
  36. ↑ Suomen väestön esihistorialliset juuret. (Kansialanimeke: Tvärminnen symposiumi 17.–19.1.1980. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk h. 131) Helsinki: Societas Scientiarum Fennica, 1984. ISBN 951-653-124-5
  37. ↑ Carpelan, Christian (1999a): ”Käännekohtia Suomen esihistoriassa aikavälillä 5100 ... 1000 eaa.” Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. (Toim. Paul Fogelberg.) Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 153.
  38. ↑ Janhunen, Juha (2001): ”Indo-Uralic and Ural-Altaic: On the diachronic implications of areal typology”. Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. (Toim. Carpelan et al.) Suomalais-ugrilaisen Seuran Toimituksia 242.
  39. ↑ Aikio, Ante & Aikio, Aslak (2001): ”Heimovaelluksista jatkuvuuteen – suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen”. Muinaistutkija 4 / 2001.
  40. ↑ Saarikivi, Janne (2004): ”Is there Palaeo-European substratum interference in western branches of Uralic?” Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 90.
  41. ↑ Saarikivi, Janne & Grünthal, Riho (2005): ”Itämerensuomalaisten kielten uralilainen tausta”. Muuttuva muoto. Kirjoituksia Tapani Lehtisen 60-vuotispäivän kunniaksi. Kieli 16.
  42. ↑ a b Kallio, Petri 2006: ”Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa”. Virittäjä 1 / 2006.
  43. ↑ Carpelan, Christian (1999b): On the Postglacial Colonisation of Eastern Fennoscandia. Dig It All. Papers Dedicated to Ari Siiriäinen. (Toim. Matti Huurre.) Finnish Antiquarian Society & Archaeological Society of Finland.
  44. ↑ Häkkinen, Jaakko (2006): ”Uralilaisen kantakielen tutkiminen”. Tieteessä tapahtuu 1 / 2006.
  45. ↑ Koivulehto, Jorma (1999): “Varhaiset indoeurooppalaiskontaktit: aika ja paikka lainasanojen valossa”. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 153.
  46. ↑ Parpola, Asko (1999): ”Varhaisten indoeurooppalaiskontaktien ajoitus ja paikannus kielellisen ja arkeologisen aineiston perusteella”. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 153.
  47. ↑ Nichols, Johanna & Richard A. Rhodes: Vectors of language spread at the central steppe periphery: Finno-Ugric as catalyst language, s. 58-68. (Teoksessa: Guus Kroonen & Rune Iverson (toim.): Digging for words : Archaeolinguistic Case Studies from the XV Nordic Tag Conference Held at the University of Copenhagen, 16-18 April 2015) Oxford: BAR Publishing, 2018. ISBN 9781407316420 Artikkelin käsikirjoitusversio palvelussa Academia.edu (pdf) (viitattu 2.5.2021). (englanniksi)
  48. ↑ a b c d e f g h i j k l KIELITIETO M.A. Castrénin seura. Viitattu 15.12.2023.
  49. ↑ http://www.ohchr.org/EN/UDHR/Pages/SearchByLang.aspx
  50. ↑ Article 1 of the UDHR in Uralic languages omniglot.com. Viitattu 10.10.2024.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uralilaiset kielet.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Uralilaiset_kielet&oldid=22845365”