P. E. Svinhufvud

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pehr Evind Svinhufvud)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Svinhufvud” ohjaa tänne. Suvusta ja sen muista jäsenistä katso Svinhufvud af Qvalstad.
Pehr Evind Svinhufvud
Suomen tasavallan 3. presidentti
2.3.1931–1.3.1937[H 1][1]
Pääministeri
Edeltäjä Lauri Kristian Relander
Seuraaja Kyösti Kallio
Suomen valtionhoitaja
27.5.1918–12.12.1918
Seuraaja C. G. E. Mannerheim
Suomen pääministeri[2]
Svinhufvudin I hallitus[3]
27.11.1917–27.5.1918
Svinhufvudin II hallitus[4]
4.7.1930–21.3.1931
Edeltäjä –
Kallion III hallitus[2]
Seuraaja Juho Kusti Paasikivi
Sunilan II hallitus[2]
Eduskunnan puhemies
1907–1912
Seuraaja Oskari Tokoi
Oikeuskansleri[5]
27.11.1918–17.12.1918
Seuraaja Axel Fredrik Charpentier[5]
Kansanedustaja
22.5.1907–31.10.1917
21.10.1930–16.2.1931
Henkilötiedot
Syntynyt15. joulukuuta 1861
Sääksmäki, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut29. helmikuuta 1944 (82 vuotta)
Luumäki, Suomi
Puoliso Ellen Svinhufvud
Tiedot
Puolue Kansallinen Kokoomuspuolue
Muut puolueet Nuorsuomalainen puolue
(1907–1917)
Koulutus filosofian maisteri (1882)
lakitieteen kandidaatti (1886)
varatuomari (1888)
Huomautukset

  1. ↑ Vuoden 1919 hallitusmuodon 23 §:n 5. momentin mukaan määräpäivän sattuessa pyhäpäiväksi oli seuraavaa arkipäivää pidettävä määräpäivänä. Tätä oli sovellettava, koska 1.3.1931 sattui sunnuntaiksi.
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Pehr Evind (P. E.) Svinhufvud (15. joulukuuta 1861 Sääksmäki – 29. helmikuuta 1944 Luumäki) oli suomalainen poliitikko, joka toimi Suomen tasavallan kolmantena presidenttinä vuosina 1931–1937. Aiemmin hän oli toiminut ensimmäisenä eduskunnan puhemiehenä vuosina 1907–1912, sisällissodan aikaisena valkoisen senaatin päämiehenä vuonna 1918 ja sisällissodan jälkeen Suomen valtionhoitajana saman vuoden loppuun asti. Puoluetaustaltaan hän oli nuorsuomalainen. Vuonna 1918 hänestä tuli kokoomuslainen, kun puolue perustettiin.[6]

Svinhufvud aloitti uransa tuomarina ja poliitikkona autonomian aikana ja nousi kansan tietoisuuteen Suomen laillisten oikeuksien jyrkkänä puolustajana. Kantansa takia hänet karkotettiin kahdeksi vuodeksi Siperiaan, kunnes hän vapautui muiden poliittisten vankien tapaan helmikuun vallankumouksen yhteydessä. Häntä arvostettiin kansallissankarina varsinkin itsenäisyyden alkumetreillä ja kansa kutsui häntä tuttavallisesti ”Ukko-Pekaksi”. Senaatin johtajana hän antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen ja presidenttinä hän vaikutti Mäntsälän kapinan kukistamiseen. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä hänen arvostuksensa hiipui, mutta Neuvostoliiton romahduksesta lähtien se on jälleen kasvanut.[6]

Varhainen elämä ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehr Evind Svinhufvud syntyi Sääksmäen Rapolassa joulukuussa 1861. Hänen lapsuuttaan leimasi läheisten menetys, sillä hänen isänsä, merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud, hukkui Välimerellä Kreikan saaristossa poikansa ollessa vasta kaksivuotias. Vuonna 1867 isoisä, vanha lääninkamreeri Pehr Gustaf Svinhufvud, ampui itsensä ja Rapola jouduttiin myymään. Sen jälkeen Pehr Evindin äiti Olga Svinhufvud (o.s. von Becker) muutti poikansa ja tämän sisaren Mathildan kanssa Helsinkiin. Olga joutui kasvattamaan lapsiaan yksinhuoltajana Hypoteekkiyhdistyksen konttoristin palkalla.[7][8]

Svinhufvud aloitti opintiensä Helsingin normaalilyseossa kahdeksanvuotiaana. Kouluopetus tapahtui ruotsin kielellä, mutta kouluun kirjautuessaan Svinhufvud oli ilmoittanut äidinkielekseen suomen.[8]

Yliopistossa Svinhufvud suoritti ensin tutkinnon Suomen ja Pohjoismaiden historiasta sivuaineena botaniikka valmistuen filosofian kandidaatiksi 1881. Maisterin arvon Svinhufvud sai vuonna 1882. Silloisen asevelvollisuuden hän suoritti lyhyinä reservinharjoituspätkinä kolmena kesänä.[6] Varsinaisesti hän kunnostautui lakiopinnoissaan, minkä takia hän uransa alussa oli Turun hovioikeudessa. Hän sai varsin nuorena paikan senaatin lainvalmistelukunnasta, ja nuori perhe muutti isän työn perässä milloin Helsinkiin, milloin Turkuun hovioikeuteen tai Heinolaan kihlakunnantuomariksi, kunnes Svinhufvud pääsi Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi, ja perhe muutti vuonna 1908 Luumäelle Kotkaniemeen.

Säätyvaltiopäiviltä Siperiaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Svinhufvud vuonna 1931 julkaistussa postimerkissä.
Svinhufvud vuonna 1944 julkaistussa postimerkissä.

Svinhufvud osallistui säätyvaltiopäiville aatelissäädyn edustajana ensi kerran vuonna 1894. Hän profiloitui erityisesti suomen kielen aseman puolustajana.

Svinhufvudin poliittinen toiminta sai profiilinsa sen jälkeen, kun ensimmäinen sortokausi alkoi vuonna 1899. Ponnekas tuomari oli kiivas perustuslaillinen, minkä takia hän joutui vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa. Hän katsoi, että Suomi puolustautui, ja oli siksi oikeutettu jyrkkiinkin toimenpiteisiin. Viranomaisten silmätikuksi hän joutui myös siksi, että toimi prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen ylioppilas Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana.[9] Svinhufvud erotettiin Turun hovioikeudesta 23. helmikuuta 1903, kun hän ei suostunut peruuttamaan kuvernööri Kaigorodovia vastaan nostettua syytettä kasakkamellakoista.[10]

Svinhufvud osallistui Kagaalin toimintaan, ja sortokauden päättymisen jälkeen Kagaalin johtohahmosta pääministerin asemaan noussut Leo Mechelin valitsi hänet puhtaasti perustuslaillisista muodostamaansa senaattiin vuonna 1905, mutta keisari ei hyväksynyt Svinhufvudia senaatin jäseneksi.[9]

Mechelinin senaatti lakkautti säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Svinhufvud osallistui uuden, yksikamarisen eduskunnan (1907–) toimintaan nuorsuomalaisen puolueen riveissä. Hänet valittiin monien ensimmäisten eduskuntien puhemieheksi SDP:n tuella, vaikka olikin oikeistonuorsuomalainen, koska SDP piti häntä tinkimättömänä tsaarinvallan vastustajana. Hänen jyrkät puheensa johtivat toistuvasti siihen, että suuriruhtinas hajotti eduskunnan, kerran jo sen avajaisissa. Vuonna 1913 Svinhufvud kehotti viimein SDP:tä olemaan valitsematta häntä, koska hänellä olisi taas niin jyrkkää sanottavaa. Puhemiehen tehtävänsä päätyttyä hän palasi siviilityöhönsä Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi.

Toinen sortokausi merkitsi Svinhufvudin uralle käännettä, joka näytti merkitsevän päätepistettä: Hän toimi jälleen perustuslaillisten ajatustensa puolesta ja kieltäytyi vuonna 1914 tunnustamasta Venäjän kansalaista Konstantin Kasanskia Suomen prokuraattoriksi, jolloin kenraalikuvernööri Franz Seyn erotti hänet 13. marraskuuta[11] tuomarinvirasta. Svinhufvud kieltäytyi eroamasta, jolloin hänet vangittiin 25. marraskuuta[11] ja karkotettiin Siperian Tomskiin. Karkotus ei kuitenkaan merkinnyt yhteyksien katkeamista, sillä kirjeenvaihto oli mahdollista ja rouva Ellen Svinhufvud kävi jopa tapaamassa miestään karkotuspaikassa. Kun kihlakunnantuomari pantiin viralta, tuomiokunnan auskultantti Toivo Tapanainen määrättiin hoitamaan kyseistä virkaa. Hän kieltäytyi ja sai vankeusrangaistuksen.[12]

Svinhufvudin paluu Suomeen tuli mahdolliseksi Venäjän helmikuun vallankumouksen seurauksena maaliskuussa 1917. Palatessaan hän sai sankarin vastaanoton. Hänen yhteiskunnallinen toimintansa alkoi jälleen, kun hänestä tuli ensin prokuraattori ja sitten itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja.[9] Siinä asemassa hän myös antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle Helsingissä Heimolan talossa 4. joulukuuta 1917. Tuo julistus hyväksyttiinkin kaksi päivää myöhemmin, 6. joulukuuta 1917. Svinhufvud ryhtyi myös heti hakemaan tunnustusta vastahankitulle itsenäisyydelle vierailemalla Pietarissa Vladimir Leninin luona 31. joulukuuta 1917. Vierailu johtikin tunnustuksen saamiseen. Venäjän väliaikaista hallitusta seurannutta bolševikkihallitusta vastaan taistelleet ryhmät eivät olleet halukkaita Venäjän jakamattomuudesta kiinni pitävinä tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä niin kuin Saksan kanssa aselevon tehneet, Brest-Litovskin rauhasta neuvottelevat bolševikit.

Itsenäisyyden aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Svinhufvud ja J. K. Paasikivi olivat monarkiahankkeen keskeisiä puuhamiehiä.

Sisällissodan puhjettua vuoden 1918 alussa Svinhufvud jäi aluksi Helsinkiin. Hänen onnistui kuitenkin maaliskuussa paeta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan, mistä hän matkusti edelleen Saksaan ja takaisin Suomeen. Sodan päätyttyä Svinhufvud pyrki valtionhoitajan asemassaan vaikuttamaan siten, että Suomi vahvistaisi itsenäisyyttään Saksan avulla. Hän kannatti Hessenin prinssin Friedrich Karlin valintaa Suomen kuninkaaksi. Kanta oli kuitenkin reaalipoliittinen; Svinhufvud ei varsinaisesti ollut kuningasvallan kannattaja. Saksan tappio maailmansodassa johti Suomen asettumiseen tasavallan tielle ja Svinhufvudin valtionhoitajakauden päättymiseen.

Sisällissodan jälkeen Svinhufvud armahti 30. lokakuuta 1918 kaikki enintään neljän vuoden tuomion saaneet punaiset. Lisäksi yli 30 000 vankileireillä ollutta punavankia pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Armahdus ei koskenut punaisten johtajia eikä esimerkiksi murhista epäiltyjä. Hieman myöhemmin 7. joulukuuta hän antoi toisen armahdusasetuksen, jonka nojalla enintään kuuden vuoden tuomion saaneet punaiset päästettiin ehdonalaiseen. Lisäksi tämä asetus vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset. 12. joulukuuta Svinhufvud erosi valtionhoitajan tehtävistä ja viisi päivää myöhemmin myös oikeuskanslerin virastaan.[6][13]

Svinhufvudin perustuslaillinen idealismi muuttui voimakkaaksi maanpuolustushenkisyydeksi kaiketi juuri vuoden 1918 tapahtumien takia.lähde?

Suomen itsenäisyyden ensivuosina Svinhufvud toimi Suomen ensimmäisenä oikeuskanslerina muutaman viikon ajan vuonna 1918 sekä siviilitoimissa muun muassa pankkialalla. Hän oli ehdolla vuoden 1925 presidentinvaalissa kokoomuksen listalla saamatta kuitenkaan tarvittavaa kannatusta. Tuolloin valituksi tuli Maalaisliiton Lauri Kristian Relander.

Svinhufvudin presidenttikausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eero Järnefeltin muotokuva Svinhufvudista vuodelta 1933.
Svinhufvud pitämässä radiopuhetta Yleisradion kymmenvuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1936.

Svinhufvud palasi maan tärkeimpiin poliittisiin tehtäviin vuonna 1930 tultuaan kutsutuksi pääministeriksi. Suomalainen yhteiskuntarauha oli tuolloin koetuksella, kun Lapuan liike oli voimakkaimmillaan. Svinhufvud määritteli viranhoitonsa linjaksi toisaalta toiminnan kommunismin muodostamaa uhkaa vastaan ja toisaalta yhteiskuntarauhan säilyttämisen.

Lapuan liikkeen tuella pääministeri Svinhufvud valittiin presidentiksi vuoden 1931 vaalissa pienimmällä mahdollisella erolla. Svinhufvud itse olisi mielellään nähnyt edellisen presidentin Lauri Kr. Relanderin jatkavan, mutta kun Relanderin oma puolue maalaisliitto valitsi presidenttiehdokkaakseen Kyösti Kallion, myös Svinhufvud suostui ehdokkaaksi.[14] Ratkaisevalla kolmannella äänestyskierroksella Svinhufvud sai 151 ja entinen presidentti Ståhlberg 149 ääntä. Svinhufvud valittiin presidentiksi kokoomuksen, maalaisliiton ja ruotsalaisten äänillä. Kun valitsijamiesvaalin tulos julistettiin, lehteriyleisö puhkesi osoittamaan innokkaasti suosiotaan. Vaalitoimitusta johtanut Svinhufvud löi nuijan pöytään niin kovaa, että siihen jäi pysyvä jälki, ja jyrähti: ”Hiljaa! Tämä ei ole mitään teatteria!”[15]

Kenraali Mannerheim palasi mukaan politiikkaan, kun vastavalittu presidentti nimitti hänet lähes ensi töikseen puolustusneuvoston puheenjohtajaksi.[16] Toukokuussa 1933 Svinhufvud myönsi Mannerheimille sotamarsalkan arvon.[17] Svinhufvudin arvostusta Mannerheimia kohtaan kuvasi myös se, että hän määräsi julkisuudelta salassa sotaväen päällikön noudattamaan puolustusneuvoston puheenjohtajan ohjeita niin kauan kuin puheenjohtajana oli Mannerheim.[18]

Sosialidemokraatit ja suuri osa maltillisista porvareista pitivät Svinhufvudin voittoa presidentinvaalissa myös Lapuan liikkeen voittona. Lapuan liikkeen loppu koitti kuitenkin jo helmikuun 1932 aikana, kun yhteiskunnan rauhoittamiseen pyrkivä presidentti piti kuuluisan radiopuheensa Mäntsälän kapinan aikana. Maa alkoi rauhoittua. Sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner antoi Svinhufvudille tunnustuksen tämän radiopuheesta ja epäili, että ilman sitä Mäntsälän kapina olisi todennäköisesti johtanut verenvuodatukseen.[19] Kun radio oli todistanut tehonsa Mäntsälän kapinan taltuttamisessa, Svinhufvud otti tavakseen pitää puheen jokaisena uudenvuodenpäivänä. Poliitikkona Svinhufvud oli suora ja jyrkkä, mutta tavallisille kansalaisille hän näyttäytyi mielellään myhäilevänä ”Ukko-Pekkana” ja sarkatakkisena ikämiesampujana.[20]

Svinhufvudin astuessa tasavallan presidentin virkaan Suomessa elettiin talouslaman keskellä. Wall Streetin pörssiromahduksesta alkunsa saanut lama kanavoitui Suomeen ennen kaikkea maatalouden ja sahateollisuuden kautta, ja sen maksumiehiksi joutuivat maanviljelijät, metsänomistajat, saha- ja metsätyöntekijät sekä metsistä lisäansioita saaneet. Työttömyys oli pahimmillaan alkuvuonna 1932, jolloin kokonaan vailla työtä oli noin 90 000 henkilöä eli runsaat viisi prosenttia työvoimasta. Käänne parempaan tapahtui kuitenkin jo loppuvuoden 1931 aikana Suomen luovuttua kultakannasta, ja Suomessa lama jäi lyhytaikaisemmaksi ja vaikutuksiltaan lievemmäksi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Vuoden 1929 teollisen tuotannon kokonaisarvo saavutettiin ja ylitettiin jo vuonna 1934. Svinhufvudin presidenttikauden ensimmäisen vuoden merkkitapauksiin kuului myös perin pohjin epäonnistuneeksi todetun kieltolain kumoaminen vuoden 1931 viimeisinä päivinä järjestetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen nojalla.[21]

Svinhufvud toimi ahkerasti sekä sisä- että ulkopolitiikan kysymysten parissa. Hänen ulkopolitiikkansa kulmakivi oli pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen etenkin puolustuspolitiikan alueella. Svinhufvudin presidenttikaudella Suomi solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja julisti ulkopoliittiseksi linjakseen vuonna 1935 Pohjoismaisen suuntauksen.[22]

Svinhufvudin presidenttikauden aikana istui kolme hallitusta, Sunilan toinen hallitus, Kivimäen hallitus ja Kallion neljäs hallitus. Svinhufvud tuli erityisen hyvin toimeen pääministerinä vuosina 1932–1936 toimineen edistyspuolueen T. M. Kivimäen kanssa. Erään aikalaisarvion mukaan presidentti ohjaili aluksi pääministeriä, mutta jatkossa pääministeri ja ulkoministeri Antti Hackzell vaikuttivat yhä enemmän presidenttiin. Oman puolueensa kokoomuksen johtohahmoista Svinhufvudia lähellä olivat etenkin valtioneuvos J. K. Paasikivi ja Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti. Svinhufvud tuki vahvasti myös Suomen Pankin pääjohtajaa Risto Rytiä ja tämän johdolla toteutettua talouspolitiikkaa.[23]

Presidenttikautensa aikana Svinhufvud ei tehnyt virallisia vierailuja ulkomaille, mutta hän kävi Virossa ja Ruotsissa yksityisluonteisilla matkoilla, joita seurasivat Viron valtionpäämiehen Konstantin Pätsin ja Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n käynnit Suomessa.[24][25]

Svinhufvudin täyttäessä 75 vuotta joulukuussa 1936 hänen kunniakseen pidettiin suuri kansalaisjuhla edellisvuonna valmistuneessa Helsingin messuhallissa. Svinhufvudin ja hänen puolisonsa Ellenin kanssa eturivissä istuivat edelliset presidentit K. J. Ståhlberg ja Lauri Kr. Relander, pääministeri Kyösti Kallio sekä rouvat Ester Ståhlberg, Signe Relander ja Kaisa Kallio. Muista tulevista presidenteistä vieraiden joukossa nähtiin Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, Suomen Tukholman-suurlähettiläs J. K. Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen. Marsalkka Mannerheim oli juhlan aikana Intiassa suurriistaa metsästämässä.[26]

Svinhufvud ei kuitenkaan onnistunut uusimaan paikkaansa vuoden 1937 presidentinvaalissa erityisesti siksi, että hallituskysymyksessä mielestään sivuutetuiksi tulleet sosialidemokraatit äänestivät häntä vastaan. Kivimäen hallituksen kaaduttua syksyllä 1936 SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner oli ilmoittanut presidentti Svinhufvudille sosialidemokraattien haluavan hallitukseen, mikä ei kuitenkaan presidentille käynyt. Toisella äänestyskierroksella Svinhufvud hävisi maalaisliiton Kyösti Kalliolle äänin 177–104.[22] Kallio nimitti pian valintansa jälkeen Suomen ensimmäisen punamultahallituksen, jonka muodostivat maalaisliitto ja SDP. Svinhufvud ilmaisi poliittisen näkemyksensä virasta lähtönsä aikana: ”Ensin on rajat turvattava, sitten vasta leipää levitettävä.”[27]

Svinhufvudin uudenvuoden puhe vuodelta 1935 on Yleisradion vanhin säilynyt ohjelma.[28]

Svinhufvudin nimittämät hallitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääministeri Kausi Hallitus
Juho Sunila 1931–1932 Sunila II
T. M. Kivimäki 1932–1936 Kivimäki
Kyösti Kallio 1936–1937 Kallio IV

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Svinhufvud ampumassa Kuopion ampumaradalla vuonna 1934.

Presidenttikauden päättyminen merkitsi Svinhufvudin aktiivisen yhteiskuntapoliittisen päivätyön päättymistä. Hän siirtyi viettämään vapaapäiviä kotitilalleen Luumäen Kotkaniemeen. Presidentti oli innokas tarkkuusammunnan harrastaja ja suojeluskuntamies. Ampujana hän oli vielä vanhuudenpäivinäänkin Suomen-mestaruustasoa, suojeluskunnissa hän yleni vääpeliksi.

Svinhufvud oli presidenttikautensa aikana saanut lahjaksi yksityiskäyttöä varten kaksi autoa, Chevroletin heti virkaan astuttuaan ja Studebakerin 75-vuotispäivänään vuonna 1936. Tämä herätti hänessä ajatuksen ajokortin hankkimisesta, ja jätettyään presidentin tehtävät hän ilmoittautui autokouluun Lappeenrannassa. Kesällä 1937 hän suoritti ajokortin kurssinsa vanhimpana oppilaana.[29]

Talvisodan lopulla Svinhufvud matkusti Saksaan ja Italiaan pyytämään Suomelle apua sodassa, mutta maiden johtajat Adolf Hitler ja Benito Mussolini kieltäytyivät kumpikin tapaamisesta. Vain paavi Pius XII otti Svinhufvudin vastaan.[6]

Presidentti Kallion jouduttua eroamaan terveyssyistä kesken kauden Svinhufvudin nimi nousi vielä esiin joulukuun 1940 presidentinvaalin alla. Hän oli kokoomuksen piirissä suosituin vaihtoehto ja kannatusta löytyi Maalaisliitossakin. Myös Saksa ilmoitti diplomaattikanavien kautta pitävänsä joko Svinhufvudia tai T. M. Kivimäkeä toivottavana valintana, kun taas Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Vjatšeslav Molotov nimesi heidät 6. joulukuuta neljän suomalaisen joukossa, joiden valintaa Neuvostoliitto pitäisi vihamielisenä eleenä. Lopulta presidentiksi valittiin pääministeri Risto Ryti, jota myös Saksa oli siirtynyt kannattamaan. Svinhufvud sai vaalissa yhden äänen.[30]

Jatkosodan aikana Svinhufvud tuki Suur-Suomi-ajattelua.[6] Hän laati vuoden 1943 jälkipuoliskolla Martti Pihkalan avustuksella joukon muistioita, joissa vaadittiin Suomea sitoutumaan sodan jatkamiseen Saksan rinnalla voittoon saakka, vastustettiin erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ja suositeltiin tulevaksi itärajaksi kolmen kannaksen rajaa. He laativat myös samanhenkisen ”Kansallisen ohjelman”, jota monistettiin 150 kappaletta ja joka toimitettiin muun muassa presidentti Rytille. Svinhufvudin kuoltua Pihkala julkaisi vuonna 1944 muistiot ja ohjelman Svinhufvudin nimissä kirjana Testamentti kansalleni, joka painettiin Saksassa. Se ei saanut painolupaa Suomessa, koska se oli ristiriidassa Suomen poliittisen johdon rauhanpyrkimysten kanssa.[31]

Hautajaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud kuoli kotonaan Kotkaniemessä 29. helmikuuta 1944, ja hänet siunattiin haudan lepoon Luumäen kirkossa.[32] Svinhufvud on Suomessa kuolleista presidenteistä ainoa, joka kuoli Helsingin ulkopuolella.

Svinhufvudin hautajaisissa ruumissaarnan piti sotilaspastori Martti Nortia, joka kehotti Raamatun sanojen voimalla Suomea jatkamaan sotaa Saksan rinnalla. Viipurin piispa Ilmari Salomies puhui vainajan suuresta historiallisesta merkityksestä Suomelle sen kohtalon vuosikymmeninä. Pääministeri Edwin Linkomies, joka huolimatta omasta ateistisesta vakaumuksesta, kehotti kiittämään Korkeinta Svinhufvudin elämäntyöstä ja toivotti Jumalan siunausta synnyinmaalle.[33]

Lempinimi Ukko-Pekka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud tunnettiin myös lempinimellä Ukko-Pekka. Tämä lempinimi kohotti huomattavasti Pekka-nimen suosiota. Ukko-Pekka-nimi on saanut muutakin käyttöä.[34]

Artikkelissaan Svinhufvudista kirjassa Suomen tasavallan presidentit professori Matti Kuusi viittaa useasti Pekka Svinhufvudiin selostaessaan presidentin elämää ennen presidenttikautta.[8]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud af Qvalstad on vanha suku Taalainmaalta. Sen kantaisä oli Pietari Jönsinpoika Kirjuri (Peder Jönsson Skrifvare), joka oli 1400-luvulla maakunnan tuomari ja tuki valtionhoitaja Nils Sturea. Suvun juuret saattavat olla Norjassa. Isonvihan jälkeen karoliiniluutnantti Pehr Svinhufvud muutti Suomeen Sääksmäelle. Vanhan, keskiaikaisen rälssisuvun aatelisarvo vahvistettiin kuningas Juhana III:n antamalla aatelisarvolla vuonna 1574, jolloin Svinhufvud af Qvalstad -suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneelle aatelissukuna nr. 145. Vaakunakilvessä on tähti ja villisianpää. Autonomian ajan alussa perustetussa Suomen Ritaristossa ja Aatelissa suvun järjestysnumero on 7.[7] Sukutaustastaan huolimatta Svinhufvud oli äidinkieleltään suomenkielinen.

Perhe-elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud avioitui turkulaisen Ellen Timgrenin kanssa. Svinhufvudien perheessä oli kuusi lasta: Pehr Yngve (1890–1991), Ilmo Gretel Sommar (1892–1969), Aino Mary Alfthan (1893–1980), Eino Gustaf (1896–1938), Arne Bertel (1904–1942) ja Veikko Eivind (1908–1969).[6]

Uskonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvudilla oli ilmeisen vahva uskonnollinen vakaumus, mutta hän näytti sitä presidenttinä ollessaan harkiten. Presidenttinä Svinhufvud vetosi hyveellisiin arvoihin ja historian antamiin velvoitteisiin. Vuoden 1935 uudenvuodenpuheeseen Svinhufvud otti mukaan myös Jumalan.[33]

Muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pehr Evind Svinhufvudin patsas eduskuntatalon valtiosalissa.
Svinhufvud af Qvalstad -suvun vaakuna.

Svinhufvudin muistoa vaalimaan perustettiin vuonna 1951 P. E. Svinhufvudin muistosäätiö. Se järjesti rahoituksen Wäinö Aaltosen veistämälle Svinhufvudin näköis­patsaalle, joka paljastettiin eduskuntatalon edessä Svinhufvudin syntymän satavuotispäivänä 15. joulukuuta 1961.[35] Muistosäätiö on jakanut vuodesta 1973 vuosittain P. E. Svinhufvudin muistosäätiön kirjallisuuspalkintoa.

Luumäen asemalle pystytettiin vuonna 1937 Wäinö Aaltosen toteuttama Oikeustaistelun muistomerkki, joka on omistettu sortovuosien oikeustaistelulle ja erityisesti Svinhufvudin vuoden 1914 karkotukselle Siperiaan. Svinhufvud osallistui itse paljastustilaisuuteen.[36]

Svinhufvudin mukaan nimettiin jo vuonna 1934 Naantalissa sijaitseva Ukko-Pekan silta. Myöhemmin 1950- ja 1960-luvuilla Helsingissä nimettiin Svinhufvudintie ja Svinhufvudin puisto. Lahdessa on Svinhufvudinkatu, Heinolassa, Myllykoskella, Tuusulassa ja Ylivieskassa on Ukko-Pekantie sekä Taavetissa Ukko-Pekankaari.[6]

Presidentti Svinhufvudin kotipaikka Luumäen Kotkaniemestä tuli vuonna 1999 valtion omistama ja museoviraston hallinnoima kotimuseo. Paikka oli ollut ennen sitä P. E. Svinhufvudin pojan ja pojanpojan perheen omistuksessa. Valtio, Luumäen kunta ja P. E. Svinhufvudin muistosäätiö ovat etsineet vuodesta 2010 säätiöpohjaista mallia Kotkaniemen museon ylläpidon järjestämiseksi.[37]

Kaikki aikalaiset eivät presidentti Svinhufvudia arvostaneet. Kriittisesti häntä on arvioinut muistelmissaan puhemies K.-A. Fagerholm: ”Hän jakoi kansan kahteen osaan: isänmaallisiin ja sosialisteihin.”[38]

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Majuri Juhana Henrik Fieandt’in elämänkerta; kirjoittanut P. E. Svinhufvud. Historiallisia tutkimus-kokeita 18. Helsinki 1881
  • Puhe Lennart Hohenthalin puolustukseksi. Kuopio 1905
  • Suomen kansalle / Suomen senaatti; Suomen senaatin antama itsenäisyysjulistus 4.12.1917. Helsinki 1917 (Julistus digitaalisessa muodossa Doriassa)
  • Lapuan liikkeen tarkoitusperät ovat oikeat ja välttämättömät: puhe isänmaallisen vaaliliiton vaalijuhlassa Helsingissä syysk. 28 p:nä 1930. Isänmaallisen vaaliliiton julkaisuja n:o 2. Helsinki 1930
  • Kootuin voimin tulevaisuuteen; kirj. P. E. Svinhufvud ym. Otava 1934
  • P. E. Svinhufvud tasavallan presidentiksi. P. E. Svinhufvudin vaalitoimikunta, Helsinki 1936
  • Testamentti kansalleni. Stockholm 1944, Martti Pihkalan toimittamana (Teos digitaalisessa muodossa, Työväenliikkeen kirjasto, Digitaalinen arkisto (Helda))
  • Ukko-Pekka puhuu: P. E. Svinhufvudin puheita, kirjeitä ja muistelmia; toimituskunta Eino Jutikkala ym.; valokuvat Märtha Paloniemi, Pehr Svinhufvud, ym. Otava 1986

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Häikiö, Martti: Suomen leijona: Svinhufvud itsenäisyysmiehenä. Docendo, 2017. ISBN 978-952-291-339-5.
  • Jouslehto, Olavi & Okker, Jaakko: Tamminiemestä Mäntyniemeen. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000.
  • Salokangas, Raimo: ”Itsenäinen tasavalta”, Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1
  • Tarkka, Jukka & Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä. Helsinki: Otava, 1987.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Presidenttien virkaanastujaiset (P. E. Svinhufvudin virkaanastujaispuhe) Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  2. ↑ a b c Suomen hallitukset valtioneuvosto. Arkistoitu 24.9.2014. Viitattu 28.5.2010.
  3. ↑ Svinhufvudin hallitus valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 28.5.2010.
  4. ↑ Svinhufvudin II hallitus valtioneuvosto. Arkistoitu 26.4.2014. Viitattu 28.5.2010.
  5. ↑ a b Viranhaltijat Oikeuskanslerin virasto. Viitattu 28.5.2010.
  6. ↑ a b c d e f g h Häikiö, Martti: Pehr Evind Svinhufvud (1861–1944) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 31.5.2012.
  7. ↑ a b Vesikansa, Jyrki: Näkökulma: Merkittävä, mutta etäinen sukulainen. Iltalehti, 8.6.2010, s. 28.
  8. ↑ a b c Kuusi, Matti: P. E. Svinhufvud – itsenäisyystaistelun suurmies, s. 65–76. (Teoksessa Suomen tasavallan presidentit. 8. p.) Helsinki: WSOY, 1965.
  9. ↑ a b c Muistokirjoitus (Archive.org) Helsingin Sanomat
  10. ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 134. Helsinki: Otava, 1950.
  11. ↑ a b Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 138. Helsinki: Otava, 1950.
  12. ↑ Heikki Ylikangas: Romahtaako rintama?, s. 258.
  13. ↑ Vuoden 1918 kronologia Työväen arkisto. Arkistoitu 29.12.2017. Viitattu 5.5.2017.
  14. ↑ Lauri Sivonen: Presidentin tekemiset, s. 19. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  15. ↑ Jouslehto & Okker 2000, s. 43.
  16. ↑ Salokangas, Raimo: s. 639
  17. ↑ Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 135. Helsinki: Otava, 1999.
  18. ↑ Tarkka & Tiitta 1987, s. 87.
  19. ↑ Jouslehto & Okker 2000, s. 44.
  20. ↑ Jouslehto & Okker 2000, s. 46.
  21. ↑ Tarkka & Tiitta, 1987, s. 88–89.
  22. ↑ a b Salokangas, Raimo: s. 641
  23. ↑ Jouslehto & Okker 2000, s. 45.
  24. ↑ Pehr Evind Svinhufvud Estofilia. 2018. Tallinna: Suomen suurlähetystö. Viitattu 4.5.2018. (viroksi) (suomeksi)
  25. ↑ Jouslehto & Okker 2000, s. 46.
  26. ↑ Tarkka & Tiitta, s. 104.
  27. ↑ Suomen presidentit -sarja: Svinhufvud oli vakauttaja 6.12.2017. Apu–lehti. Viitattu 22.4.2019.
  28. ↑ Ylen vanhin tallessa oleva ohjelma: uudenvuodenpuhe vuodelta 1935 8.9.2006. Yleisradio. Viitattu 2.6.2022.
  29. ↑ Kimmo Levä (toim.): Pyörillä kuormat kulkevat: Mobilia-vuosikirja 1996, s. 76–77. Kangasala: Vehoniemen automuseosäätiö, 1996.
  30. ↑ Paavo Hirvikallio: Tasavallan presidentin vaalit Suomessa 1919–1950, s. 87–102. WSOY, Helsinki 1958.
  31. ↑ Häikiö 2017, s. 582–587.
  32. ↑ Matti Kuusi (toim.): Suomen tasavallan presidentit (8. painos), s. 94. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1965.
  33. ↑ a b Jalovaara, Ville: Myrskyä ja mystiikkaa, s. 61–78. (Suomen tasavallan presidentit ja kirkko) Kirjapaja, 2018. ISBN 978-952-288-855-6
  34. ↑ Kustaa Vilkuna, Etunimet, s. 9–10.
  35. ↑ Julkiset veistokset: P. E. Svinhufvudin patsas eduskuntatalon edessä Taidemuseo. Arkistoitu 1.11.2005. Viitattu 14.9.2014.
  36. ↑ Oikeustaistelun muistomerkki (Arkistoitu – Internet Archive) Luumäen kunta. Viitattu 30.5.2020.
  37. ↑ Anttila, Pekka: Osapuolet tyrmistyivät: Museovirasto haluaa eroon presidentti Svinhufvudin kotimuseosta 23.9.2010. Suomen Kuvalehti. Viitattu 14.9.2014.
  38. ↑ Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni, s. 70. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
  39. ↑ a b Anttikoski, Riitta: Ritarikuntien suurristejä myönnetty 366. Helsingin Sanomat, 6.12.1997, s. E 16. ISSN 0355-2047
  40. ↑ Teenetemärkide kavalerid Vabariigi Presidendi Kantselei. 2024. Viitattu 29.2.2024. (eesti)
  41. ↑ Latvialainen suurristi ketjuineen. Helsingin Sanomat, 15.12.1931, s. 9. ISSN 0355-2047
  42. ↑ Sainio, Kari: Antti Matikkala: Ritarikunnat isänmaan palveluksessa Kylkirauta. 23.3.2018. Viitattu 29.2.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Seikko Eskola: P. E. Svinhufvud ja nykyaika. Historian aitta 22. Historian ystäväin liitto & P. E. Svinhufvudin muistosäätiö, Lohja/Helsinki 1998.
  • Herman Gummerus: P. E. Svinhufvud: Suomen vapaustaistelun merkkimies. WSOY, Porvoo 1931.
  • Herman Gummerus: P. E. Svinhufvud 1861–1936. Schildt, Helsingfors 1936. (ruotsiksi)
  • Einar W. Juva: P. E. Svinhufvud I. WSOY, Porvoo 1957.
  • Einar W. Juva: P. E. Svinhufvud II. WSOY, Porvoo 1961.
  • Erkki Räikkönen: Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti: piirteitä P. E. Svinhufvudin ja hänen johtamansa senaatin toiminnasta ja vaiheista syksyllä 1917 ja keväällä 1918. Otava, Helsinki 1935.
  • Erkki Räikkönen (toim.): Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otava, Helsinki 1928.
  • Mauri Soikkanen: P. E. Svinhufvud: tarkkakätinen ampuja. Gummerus, Jyväskylä–Helsinki 1996. ISBN 951-20-4752-7
  • Sakari Virkkunen: Svinhufvud: kansallinen presidentti. Otava, Helsinki 1981. ISBN 951-1-06531-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
E. N. Setälä

Kyösti Kallio 		Suomen senaatin puheenjohtaja
1917−1918
Suomen pääministeri
1930−1931 		Seuraaja:
Juho Kusti Paasikivi

Juho Sunila
Edeltäjä:
– 		Eduskunnan puhemies
1907−1912 		Seuraaja:
Oskari Tokoi
Edeltäjä:
Konstantin Kazanski 		Suomen prokuraattori
1917–1918 		Seuraaja:
Axel Fredrik Charpentier
(oikeuskansleri)
Suomen valtionhoitajat

P. E. Svinhufvud | Gustaf Mannerheim

Kokoomuksen ehdokkaat Suomen presidentinvaaleissa

Valitsijamiesten vaali
1925: Hugo Suolahti | 1931: P. E. Svinhufvud | 1937: P. E. Svinhufvud | 1940: P. E. Svinhufvud | 1950: J. K. Paasikivi | 1956: Sakari Tuomioja | 1968: Matti Virkkunen | 1978: Urho Kekkonen | 1982: Harri Holkeri | 1988: Harri Holkeri
Eduskunnan suorittama vaali
1946: J. K. Paasikivi
Suora kansanvaali
1994: Raimo Ilaskivi | 2000: Riitta Uosukainen | 2006: Sauli Niinistö | 2012: Sauli Niinistö | 2018: Sauli Niinistö | 2024: Alexander Stubb

Nuorsuomalaisten kansanedustajat
Kansallisen kokoomuspuolueen kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=P._E._Svinhufvud&oldid=22913681”