Read in '14

Ymmärrän toki hyvin tämän merkityksen sarjakuvataiteen kehitykselle, mutta en mä nyt kummemmin lämmennyt. En juurikaan saanut aikaan minkäänlaisia tunnesiteitä hahmoihin itse Spiritinkin jäädessä paikoin hieman etäiseksi, ja tarinankuljetus & juonenkäänteet ovat välillä varsin kekseliäitä, mutta välillä suorastaan akuankkamaisen typeriä (toisaalta seitsemään sivuun on toki vaikeaa tunkea mitään kovin monimutkaista, mutta siitä huolimatta). Piirrosjälki ei mun silmään näyttänyt myöskään kovin kummoiselta, joskaan ei varsinaisesti rumaltakaan, paitsi aloitusruutujen Spirit-asettelut kaikessa mielikuvituksellisuudessaan viihdyttivät suuresti.

Samantyyppistä kommenttia sanoisin tästä kuin Safe Area Gorazdesta. Tämän lopussa Sacco puolustaa subjektiivisuuttaan sillä, että hän on koko elämänsä joutunut kuuntelemaan ainoastaan Israelin kantaa kyseisestä konfliktista, kiitos länsimaisen median, joten kirjan omistaminen lähinnä palestiinalaisille on perusteltua. Syy puolikkaan pisteen pudottamiseen on siinä, että tämä alkaa loppuvaiheessa hitusen toistaa itseään, kun jokaisen palestiinalaisen kertomus on melkein yksi yhteen edellisen kanssa, mutta mielenkiinto toki pysyy siitä huolimatta yllä alusta loppuun. Palestiinalaiset muuten juo teetä aivan käsittämättömät määrät mikäli Saccoon on luottaminen.

Hmm. Addiktoiduin tähän kyllä sen verran, että lukaisin tämän läpi muutamalla istunnolla, mutta koko opuksen ajan mua hieman häiritsi Ellroyn maailmankuvan liiankin räikeästi yliampuva mustuus. Siis mä yleisesti ottaen nautin runsaasti kaikenlaisesta moraalittomuudesta, sikailusta, väkivallasta ja muista elämänlaatua parantavista asioista (kunhan niitä käytetään oikein, väkivalta väkivallan takia tietenkin harvoin toimii), eikä tämä siinä mielessä ollut poikkeus, mutta kun Ellroyllä lähestulkoon joka ikinen ihminen on täysi moraaliton kusipää valmiina puukottamaan selkään jokaista vastaantulijaa, jos siitä koituu heille itselleen edes pientä rahallista hyötyä (poikkeuksena kenties kolme päähenkilöä ja heidän keskinäinen suhteensa), alkaa kyseiseen asetelmaan pikkuhiljaa turtua huonolla tavalla. Kirjassa läsnäoleva rasismi ei myöskään itsessään varsinaisesti häirinnyt mua, mutta alkoihan se nyt loppuvaiheessa olla jo vähän surullisen koomista, että jokainen musta on väistämättä nisti, ja kaikki homoseksuaalit ajattelevat jatkuvasti pelkästään perseen saamista tai sen antamista (tämä huomio oikeastaan pätee jokaiseen iso-J:n kirjaseen). Ellroyn tyyli muodostaa lyhyitä, ytimekkäitä lauseita ilman turhia välimerkkejä tai muuta luusereiden juttuja on toisaalta perusteltu ja mielenkiintoinen, mutta toisaalta kyllä pidemmän päälle niinikään puuduttava. Panostus historiaan on kuitenkin aivan fantastista, ja kuten alussa totesin, niin kyllä tämän lukee ihan kohtuuhyvän kirjaerektion kanssa läpi. Positiivisin odotuksin viimeistä osaa kohti.

Pientä spoilerinpoikasta, joka tuskin kylläkään kenenkään lukukokemusta pilaisi.

Tässä ja edeltäjässään on todella mielenkiintoinen aihepiiri, mutta Lutes ei mielestäni oikein hallitse hahmojaan. Etenkin ensimmäisessä osassa useat sivuhahmot näyttävät keskenään samalta, ja kahta päähenkilöä lukuunottamatta ei kukaan muu pääse heille omistetuista pienistä sivumääristä johtuen juurikaan kehittymään mihinkään suuntaan niin, että heidän kohtaloistaan jaksaisi sen kummemmin välittää, poikkeuksena kenties ykkösen lopussa mellakassa kuoleva naikkonen. Kakkosessa hahmojen määrää on vähän trimmattu, mistä johtuen otuksista alkaa jopa hieman välittää, mutta vain hieman. Kokonaisuudessaan kuitenkin lukemisen arvoinen, etenkin jos sotienvälinen Saksa kiinnostaa, kuten itseäni. Trilogian viimeistä osaa odotellessa, mielenkiinnolla kyllä lukaisen senkin kunhan joskus suvaitsee ilmestyä.

Joe Saccon tyyli harjoittaa journalismin jaloa alaa on kerrassaan originelli. Tietynlainen Saccolle ominainen subjektiivisuus ei tässä tapauksessa haittaa ollenkaan, vaan se saa koko Bosnian sodan (josta tiesin suorastaan häpeällisen vähän ennen tätä) tuntumaan erittäin henkilökohtaiselta, ja osoittaa bosnialaisten kokemat vääryydet etenkin YK:n toimesta kivuliaan hienosti. Pidän myös jäbän piirrostyylistä runsaasti, todella yksityiskohtaista ja huoliteltua kaupunkikuvan ja maisemien osalta, ihmisten kasvoista taas mukavan simppeliä.

Odotin tältä erittäin paljon, onhan kyseessä kuitenkin eräs viime vuosisadan merkittävimpiä kirjallisia teoksia, mutta siitä huolimatta tämä onnistui ylittämään kaikki odotukseni. Siis, oon tuskin koskaan nauranut millekkään kirjaselle ääneen yhtä runsaasti kuin tälle yksilölle. Rikollisen huvittavaa, kovin absurdia huumoria ja eräitä maailmankirjallisuuden koomisimmista hahmoista tunkee naamalle sivu toisensa jälkeen, mikä tekee viimeisten noin viiden luvun radikaalin tyylinmuutoksen huomattavasti mustempaan suuntaan paljon kouraisevammaksi kuin mitä se olisi muuten ollut. Jatkuvasti Yossariania piinaava muisto Snowdenin viimeisistä hetkistä kulkee tarinan ohessa hienosti, ja kyseisen tilanteen paljastuminen kokonaisuudessaan lopussa on lähellä saada silmät erittämään jotain kummallista suolaista nestettä. Vaikkakin kirjan yleissävy pohjimmiltaan on huumorista huolimatta todella toivoton, onnistuu lopetus silti positiivisuudessaan yllättämään, no, positiivisesti. Rakastuin.

Uusintalukeminen.

Viimeinen lukematon Bukon romaani oli se. Fantastista parodiointia dekkarigenrestä kieli poskella kirjoitettuna. Omalla kierolla tavallaan myös synkintä Bukowskia koskaan, ja miähen oma vellominen leukemian kielissä on huomattavissa.

Sain vasta nyt työstettyä alta pois L.A. -kvartetin toisen osan, Mustasta Dahliasta kun on jo päässyt kulumaan aikaa useampi vuosi. About ensimmäisen neljäsosan ajan olin hieman kujalla tapahtumista ja tyyppien nimistä, joita heiteltiin mukaan aika tiuhaan tahtiin, mutta sit kun kokonaiskuva alkoi selkiintyä pääparassani ja pääsin tähän kunnolla kiinni niin luin tämän kyllä loppuun kiihtyvällä valonnopeudella ja tuhannen auringon voimalla. Seuraavaksi L.A. Confidential eli oikeastaan se syy miksi aloin alunperin Ellroyta lukemaan, tuskin pysyn saastaisissa housuissani.

Bunkerin teksti etenee tiukkaan tahtiin ja käy läpi ja auttaa ymmärtämään hänen tekemiänsä valintoja. Uskomaton elämä, vaikka pientä kriittisyyttä tapahtumiin pitääkin olla mukana, kuten autobiografioissa nyt yleensäkin. Henkilökohtainen suosikkini oli ehdottomasti luku, jossa Ed onnistui helpottamaan tuomiotaan vakuuttamalla oikeudelle kuinka katolinen kirkko on asentanut hänen päähänsä radion.

Jatkaa Kotona maailmakaikkeudessa -teoksesta tutulla linjalla keskittyen tällä kertaa lähinnä tulevaisuuteen ja sen tarjoamiin eri mahdollisuuksiin. Valtaojan kirjoitustyyli on edelleen ihastuttavan maanläheistä ja humoristista ainakin mulle monimutkaisista fysiikkaan perustuvista aiheista huolimatta, ja jätkän tuntemus taiteista on myös ihailtavaa.

Aivan käsittämättömän hieno trilogia kyseessä, ja mä pidän tätä kolmososaa näistä säväyttävimpänä. Helposti hienointa suomalaista kaunokirjallisuutta, mihin mulla on ollut kunnia törmätä. Vuosikymmenet 1880-luvusta viime vuosisadan puoliväliin käydään läpi yksityiskohtaisesti pienen ja punaisen maalaiskylän perspektiivistä, ja sisäistin tämän kautta sotiin, Lapuan liikkeeseen ja vastaavin johtaneet tapahtumat paljon paremmin. Linna on luonut varsin laajan hahmokirjon, ja oikeastaan jokainen näistä tuntuu oikeasti olemassaolevalta persoonalta, mistä johtuen kuoleman varsin usein toistuva vierailu kirpaisee tässä ainakin mua huomattavasti enemmän kuin keskimäärin kirjoja lueskellessa. Tykkään täysillä.

Uudet Batman-pelit ovat aivan saatanan kovia, mutta muuten kyseinen hahmo ei oo koskaan ollut erityisen lähellä allekirjoittaneen sydäntä (Spider-Man oli kymmenen vuotta takaperin ihan vitusti kovempi jätkä ja Marvel paras). Jokeri sen sijaan on sarjispahiksista yksi mielenkiintoisimpia, ja ajattelin, että se yhdistettynä Alan Mooreen olisi varmaan fantastinen kombinaatio, mutta eipä tämä kyllä jostain syystä sen kummempia säväreitä antanut suuntaan tahi toiseen, kuten ei myöskään Millerin Dark Knight Returns kun sen luin muutama vuosi takaperin. Piirrosjälki on sen sijaan mainiota.